Hajamietteitä hammaslääkärikäynneistäni

Alla erään kuhmolaisen miehen hammashoitopelkotarinaa.  Onneksi ajat ovat noista ajoista ovat muuttuneet. Sekin näkyy tarinassa.  Jos haluat oman kertomuksesi julkaistavaksi sivustollamme, lähetä se näytille sähköpostiini esisuomi(at) gmail.com.

 

Lapsuuteni hammaslääkärireissut ovat jälkeen päin ajatellen olleet psykologisesti lähes nerokkaan pelottaviksi suunniteltuja.

 

Olimme pienen kyläkoulun oppilaita jotka hammaslääkäripäivänä lastattiin pieneen koulubussiin ja kuskattiin Kuhmon kirkonkylään. Isommat pelottelivat tietysti parhaansa mukaan pienempiä, jos vain omalta peloltaan ehtivät.

 

Perillä menimme kerrostaloon, jossa hammaslääkäriasema silloin sijaitsi. Odotushuoneessa ei ollut tarpeeksi istuimia joten suuri osa meistä istui lattialla nojaten kylki kyljessä tummanruskeaksi maalattuun betoniseinään. Lattia oli tummanvihreä ja kylmä. Värit olivat kai tyypillisiä 1970-luvun alun värejä, mutta minun mieleeni on jäänyt tummuus.

 

Ei tietysti ollut puhettakaan, että meille olisi kerrottu hoitovuorot etukäteen – olisiko kerrottu, vaikka joku meistä olisikin rohjennut kysyä. Sen sijaan istuimme vain kuin kuolemaantuomitut säpsähtäen koko vielä hoitamatta oleva joukko, kun hammaslääkärin ovi avautui ja saimme kuulla hoitajan komentavan sisään seuraavan uhrin. Jo vuoronsa saaneet tietysti pelottelivat vuoroaan odottavia parhaansa mukaan, paitsi rohkeimmat, jotka olivat uskaltaneet lähteä hetkeksi kirkonkylän kauppoihin.

 

Kun itse olin joutunut ensimmäisen kerran mukaan tällaiselle reissulle, oli minulla sikäli tuuria, että hampaani olivat vielä ehjät. Taisin siitä saada pienen kehaisunkin, mutta sen muistan että sieltä päästyäni minulla oli nälkä ja äidin mukaani tekemä Lihakunnan purkkilihalla päällystetty ruisleipä maistui poikkeuksellisen hyvältä.

 

Seuraavalla kerralla en sitten enää ollutkaan yhtä onnekas. Löytyi muutama reikä, jotka korjattiin saman tien. Ja sattuihan se, mutten muista kuitenkaan huutaneeni vaan korkeintaan ynähtäneeni. Muistan katsoneeni poratelineen varressa liikkuneiden vaijereiden liikkeitä, ja suussa tuntui siltä että siellä pyöri sen kokoinen pora, jolla yksi hammas hajoaa tohjoksi hetkessä ja seuraava odottaa vuoroaan. No, hengissä selvisin, ja nyt ainakin tiesin kokemuspohjalta laajemminkin, mitä hammaslääkärissä käynti voi merkitä. Seuraava käynti ei tuntunut pelottavalta, kun oli tiedossa vain paikkojen kiillotukset – sen kai kertoi itse hammaslääkäri tai sitten muut oppilaat osasivat valistaa.

 

Sen jälkeen on sitten menty enemmän tai vähemmän huonolla tuurilla vuodesta toiseen. Toisinaan reikiä ei ole löytynyt, mutta joskus niitä on ollut useita ja käyntejä hammaslääkärillä sen mukaan. Armeija-aikana minulle tehtiin toistaiseksi ainoa juurihoito, mutta siitäkin selvittiin.

 

On minulta hampaita poistettukin, eli jotakin tiedän siitäkin. Kouluikäisenä heräsin yöllä hammassärkyyn, ja lieneekö tulehduksesta johtunut että aamuyön valvottuani oli muutenkin kuumeinen olo. Onneksi kotoa sattui olemaan asiaa Kuhmon keskustaan, ja se taisi olla yksityishammaslääkäri, joka sen maitohampaani poisti. Enemmän se sattui kuin maitohampaan irtoaminen omia aikojaan, ja muistelen saaneeni katsoakin sitä hammasta. Muistan odotushuoneessa istuneeni poskea pidellen ja halunneenni lähteä hetimiten muille asioille ja kauppoihin. Äidin kysyessä mahdollisesta huonosta voinnista sanoin pikkuvanhasti, että “Se on sitte sen aijan murhe!”, mikä herätti odotushuoneessa istuneessa nuoressa miehessä hilpeyttä.

 

Viisaudenhampaitten poistamisen aika tuli lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Olin silloin vielä yliopiston kirjoissa, eli homman hoiti Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Paria ensimmäistä hammasta poistaessa hammaslääkäri totesi ensimmäisen poiston jälkeen sen lähteneen melkein pihdeillä tökkäämällä. Toista hän sitten väänteli pitkään, ja jossakin vaiheessa sitten kuului huolestuttava murahdus hammashoitajalle: “Perhana, nyt lähti luustakin pala!”. Ehkä siinä tilanteessa olisi kannattanut olla kertomatta tilanteesta asiakkaalle, vaikka kohta hammaslääkäri kyllä jo pääsikin kertomaan, että mitään dramaattista ei loppujen lopuksi ollut tapahtunut. Kaksi jäljellä olevaa viisaudenhammasta sitten poistettiin myöhemmin kirurgisesti.

 

Ajan myötä on rohkaistunut kyselemään hoitotoimenpiteistä ja ovathan hammashoitoloiden ja hammaslääkäriasemien hoitokäytännötkin muuttuneet asiakaslähtöisemmiksi. Sekä omia lapsiani aikoinaan hammashoitolassa käyttäessä tai omien hoitokäyntieni yhteydessä olen tämän huomannut. Ainakaan en enää joudu istumaan lattialla odottaessani vuoroa hammaslääkäriin.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s