Traumaherkästi tietoisuustaitoja

Henkilöille, joilla on traumaperäistä oireilua, voi olla vaikeaa ja ahdistavaa, joskus jopa uudelleen traumatisoivaa, tehdä mindfulness-harjoituksia. Lähes kaikilla meillä on joissakin elämän vaiheissa traumoja! Monelle lääketieteellinen hankala toimenpide, vaikea hampaan poisto, avioero tai vakava sairausdiagnoosi voi aiheuttaa hetkellistä tai pitempiaikaista traumaattista stressiä. Jotta traumojen oireista kärsivän henkilön tietoisuus avautuu täyteen kukkaan, tarvitsee hän muutakin kuin vain perusopastusta  tietoisuustaitoihin. Hän tarvitsee yhteisönsä tukea, ehkä terapia-apua ja hän saattaa hyötyä traumaherkästä eli traumasensitiivisestä mindfulnessista.

Kuten edellisessä blogiartikkelissani toin esille, epäonnistuminen mindfulness-harjoituksissa saattaa vain entisestään lisätä häpeän tunteita ja muutenkin jo turhan vahvaa itsekritiikkiä. Se voi vahvistaa trauman oireita. Pahimmillaan se voi johtaa vakavampaankin psyykkiseen oireiluun. Siksi on tärkeää aloittaa mindfulness-harjoittelu asiansa osaavan, traumainformoidun ohjaajan, vetämässä ryhmässä tai yhdessä terapeutin kanssa. Jos teet yksin harjoituksia, aloita varovaisesti ja opettele traumasensitiivistä eli traumaherkkää mindfulnessia.

Traumasensitiivisen mindfulnessin opettelu voi olla koko elämän kestävä polku. Muista, että maadoittavat ihmissuhteet ja harjoitukset ovat tärkeitä. Suosittelen myös oman henkisyyden syventämistä,  kehotietoisuutta kehittäviä menetelmiä (esim. jooga)  ja taideterapeuttisia ryhmiä, sillä niissäkin harjoitellaan hyväksyvää läsnäoloa omalla tavallansa. Ne tarjoavat  lempeitä tapoja käsitelleä kipeitä tunnetiloja. Minulle taiteellinen flow on hellävarainen tapa lähestyä epäsuorasti kipeitä asioita. Taiteen harjoittaminen, luova prosessi, voi olla tietoisuustaitojen harjoittamista, ”oivallusmeditaatiota”. Minulle taide on eräs tärkeä intuitiota kehittävä, tunneherkkä tietämisen tapa.

Alla olevan, traumasensitiivisen mindfulnessin viisi peruspilaria -jaottelun olen omaksunut David Treleavenilta (2018).

Viisi traumaherkän mindfulnessin peruspilaria:

1. Opetetaan ja harjoitellaan tunnistamaan, milloin tietoisuustaitojen harjoittaja on  toleranssiputken  (tässä YLE:n artikkeli aiheesta)  eli VIREYSTILAIKKUNAN SISÄLLÄ ja milloin sen ulkopuolella. Oireita ikkunan ulkopuolella olemisesta on fysiologian kiihtyminen (hyperventilaatio, säikky, poissaoleva, ”dissosioitunut”) tai jähmettyminen (jäykkä tai kasaanpainunut asento). Voimme eheyttää, ”integroida”, vaikeita kokemuksiamme vain ollessamme vireystilaikkunan sisällä. Ikkunan ulkopuolella kiihtymyksemme vie helposti elämäämme vain lisää kaaokseen tai jäykkyyteen: takerrumme epätoivoisesti vanhoihin toimimattomiin uskomuksiimme.

Vakavia kolhuja saaneelle henkilölle on vaikea oppia oman fysiologian säätelytaitoja ilman sosiaalista liittymistä toiseen ihmiseen eli ilman toista turvallista ihmistä (esim. terapeutti). He vaativat paljon tukea ja harjoitusta, pystyäkseen olemaan riittävän levollisessa tilassa, joissa he pystyvät oppimaan tunnetilojensa säätelyä ja olemaan kehossansa.

2. Traumat ovat traumaterpeutti Peter Levinen mukaan kuin muinaisen myytin, Meduusan silmät. Niihin ei saa heti katsoa suoraan, muuten pahimmassa tapauksessa kivetymme. Jos olet varomattomasti tietoisesti läsnä sisäiselle traumakokemuksellesi, se voi vyöryä hallitsemattomasti ylitsesi. Sitä pitää lähestyä varovaisesti ja/tai epäsuorasti. Trauma tekee sen, että refleksinomaisesti suuntaat huomiotasi toistuvasti tahtomattasi kipeisiin asioihin. Siksi on syytä opetella huomion keskittämistä asioihin, jotka VAKAUTTAVAT sinua.

Turvallinen sosiaalinen liittyminen muihin on tärkein vakauttaja. Voit myös löytää itsellesi ankkureita, joilla vakautat mielesi, joka karkaa traumaattiseen kokemukseen. Ankkurit ovat yksilöllisiä, mutta esimerkiksi huomion suuntaaminen johonkin kehon osaan tai aistimuksiin, esimerkiksi ääniin tai jalkapohjiin, voi olla ankkurina karkaavan mielen vakauttamiseen. Vakauttavaa on myös hyvä tietoisen läsnäoleva arki.

3. Eräs tavallinen tapa käsitellä sietämättömiä tunnetiloja, on dissosioitua, jolloin ihminen leikkaa itsensä irti tunteistansa ja kehostansa. Kun kehomme lähettää jatkuvasti rankkaa informaatiota, poistumme kehostamme, jolloin minimoimme stressimme. Se on oikeastaan ihmisluonnon kehittämä älykäs selviytymisen tapa. Tietoisuustaidoilla opetellaan vastakkaista toimintamallia: opetellaan  PITÄMÄÄN MIELI KEHOSSA.

Dissosiaation tunnistaa siitä, että henkilö on henkisesti poissaoleva, keskustelun teemat hyppivät asiasta toiseen, ja liikkeet ovat automatisoituneen näköisiä ja hän reagoi huonosti puheeseen. Dissosiaatio on jatkumo. Voimme olla täysin läsnä kehossamme tai täysin irti kehostamme ja kaikkea siltä väliltä. Vaikka tämä onkin älykäs selviytymisen tapa, se on samalla myös este tietoisuutemme eheytymiselle eli integraatiolle.

On hyvä opettaa tietoisuustaitokursseilla tunnistamaan dissosiaation oireita (vakavat häiriöt hyvä ohjata traumaterapeutille). Voimme auttaa hienovaraisesti ihmisiä olemaan kehossansa, avoimella, tilaa antavalla mindfulness-ohjauksella (Voit pitää silmäsi auki tai kiinni…. voit istua, kävellä, seistä tai maata harjoituksen aikanaa… koska tahansa suunnata huomiosi tähän hetkeen, ympäristöösi…. suuntaa nyt huomiosi hengitykseesi,  kokeile miltä tuntuu, kun viivyt hetken sen kanssa). Pientä epämukavuutta on hyvä oppia sietämään tietoisuustaitoharjoittelussa, mutta jos fysiologiasi helposti kiihtyy tai lamaantuu, täytyy sinun opetella vakauttamaan itseäsi.

David Treleavenin (2018) mukaan liikkeeseen yhdistetty tietoisen läsnäolon harjoittelun (venyttely kuten esim. joogassa) on todettu olevan monelle dissosiaatio-oireista kärsivälle sopivaa ja ne voivat auttaa kehoon palaamista. Sen sijaan esimerkiksi pitkät kehoskannaukset ovat usein hankalia, kun taas ohjatut mielen ”turvapaikkaharjoitukset” ovat yleensä hyviä. Täältä löytyy lisää tietoa dissosiaatiohäiriöistä.

4. TURVALLISET VAHVISTAVAT IHMISSUHTEET ovat jo tulleet esille useampaan kertaan tässä blogiartikkelissa. Retriitit, joissa jokainen harjoittelee meditoimaan yksikseen, voivat olla joskus traumatisoituneelle kauhun paikkoja. Niistä puuttuu usein tasapainottava, jatkuva sosiaalinen tuki ja liittyminen.  Kun meditoidaan turvallisessa ilmapiirissä, jossa ihminen saa ilmaista ja peilata kokemuksiaan, vahvistetaan vakautta ja vireystilaikkunan sisällä pysymistä. Turvallisuus on traumainformoidun mindfulness-työskentelyn peruskivi.  Jos joku ei tunne itseään turvalliseksi, etenemme liian nopeasti. Perusmääritelmä turvallisuudelle on se, että ihmistä suojellaan menetyksiltä, vaaroilta ja harmeilta. Turvallisuutta tuo materialistiset asiat (ruoka, katto pään päällä), mutta myös turvalliset hyväksyvästi läsnäolevat ihmissuhteet.

Traumatisoitunut skannaa tyypillisesti ympäristöään ja hakee vaaranpaikkoja. Yhteisöllisyys voi auttaa traumatisoitunutta pääsemään mukaan yhteiseen rytmiin, tilaan jossa ryhmä auttaa psykofysiologista tilaa yhteisölliseen turvalliseen kokemisen tapaan. Trealeavenin mukaan (2018) puhutaan sosiaalisesti jaetusta psykobiologisesta säätelystä (interrelational psychobiological regulation). Musiikki ja yhteinen liike voivat tarjota keinoja tähän. Paraneminen traumoista ei tapahdu pelkästään vain terapiassa vaan myös erilaisissa yhteisöllisissä rituaaleissa, rakastavien, meidän hyvinvoinnista välittävien ihmisten ollessa meille myötätuntoisesti läsnä. Tällöin uskallamme kokea kipeitäkin tunteita ilman häpeää.

5. Sillä, että YMMÄRRETÄÄN ERILAISET SOSIAALISET TAUSTAT, tarkoitetaan, että tietoisuustaitojen harjoittaja itsen tiedostuksen lisääntyessä näkee ja ymmärtää yhä selvemmin kunkin henkilön ja yhteisön ainutkertaista historiaa. Kaikkia meitä on muokannut oma ainutkertainen sosiaalinen ympäristö. Lukemattomat henkilöt osattomuuden, syrjäytymisen, kaltoinkohtelun, esimerkiksi rasismin vuoksi voivat kokea suurta turvattomutta ja vieraantumista. Tällöin ”mindfulness”, tietoisuustaitojen harjoittaminen, voi edustaa heille, perusturvallisuuden kokemuksen puuttuessa, tyystin vierasta ja ahdistavaa todellisuutta.

Kaltoinkohteleva osattomuus, alistava kontrollointi ja vähemmistöjen sortopolitiikka, voivat johtaa vakavaan traumatisoitumiseen ja perusturvallisuuden kokemuksen häiriintymiseen. Parhaimmillaan syvällistä oivallusta tuottavat mindfulness-yhteisöt, voivat johtaa aktiiviseen myötätuntoiseen kansalaistoimintaan. Niissä yhdessä edistetään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia sekä pyritään tiedostamaan, tekemään näkyväksi ja muuttamaan alistavia, traumatisoivia, yhteiskunnallisia, hallinnollisia ja muita organisaatiorakenteita. Niiden kohdalla voidaan puhua systeemien traumoista: yhteisöihin voi pesiytyä traumaa, jolloin organisaatiot ja instituutiot voivat olla kaltoinkohtelevia.

Vakavien traumaoireiden  hoito kuuluu alan ammattilaisille. Mindfulness-ryhmän ohjaajalla olisi hyvä olla tiedossa traumaterapeutti, jolle voi ohjata asiakkaan, jos ilmenee vakavia trauman oireita.

LÄHDE:

David A. Treleaven, 2018, Trauma-Sensitive Mindfulness, Practices for Safe and Transformative Healing, W.W. Norton & Company

PS. Ensitorstaina Iloa ja Toivoa järjestää keskustelutilaisuuden Lapinlahden Lähteellä meditaatio-, flow- ja hypnoositiloista.  Tule mukaan! Täältälöydät lisää tietoa.

Mainokset

McMindfulness – Laastari joka vaivaan?

Tietoisuustaitojen eli mindfulnessin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin on tieteellisesti todistettu,  ja monet hammashoitoa pelkäävät saattavat hyötyä tietoisuustaitoharjoittelusta.   Ne eivät ole kuitenkaan aina nopea lääke ja oma-hoitomenetelmä joka vaivaan. David Treleavenin (2018) mukaan henkilöt, jotka eivät koe hyötyvänsä mindfulness-harjoituksista, voivat tuntea suurta häpeää, ja näin voi käydä erityisesti niille henkilöille, jotka kokevat elämässään parhaillaan traumaa (akuutti traumaattinen stressi, PTSD).   

Tietoisuustaidot eivät ole mitään mielen pikaruokaa, McMindfulnessia. Taitojen hankkimissa tarvitsee taitavia, turvaa tuovia, ohjaajia. Se on koko elämän kestävä, haastava, useinmiten samalla kiehtova matka: opitut kokemukselliset taidot osataan vähitellen liittää toimintana elämän käytäntöihin, myös organisaatioiden ja yhteisöjen käytäntöihin. Mindfulness harjoittelu on turvallisinta aloittaa joko traumainformoidun mindfulness-vetäjän tai terapeutin kanssa yhdessä. Traumatisoituneelle on erityisen tärkeää voida kokea olonsa ryhmässä turvalliseksi. Koulutuksesta ja harjoittelusta huolimatta odottamattomia sivuvaikutuksia voi ilmaantua. Niistä on tärkeää informoida tietoisuustaitojen harjoittajia.

Monet joutuvat hakemaan itselleen sopivia harjoittelun muotoja. Mindfulness ei siis ole myöskään yhdenkoon sukkahousut.  Kaikille kaikki harjoitelumuodot eivät ole aina hyväksi. Pinnallisissa ”Mc-Mindfulness-pikaharjoitteluryhmissä” epäonnistuneet saattavat tuntea ulkopuolisuutta ja huononmuutta. Tällöin lyötyjä lyödään vain lisää. Epäonnistuja saattaa tuntea vain lisäahdistusta siitä, ettei hän pääse mukaan yhteiseen ihanaan ”mindfulness-tarinaan”. Joku saattaa kokea meditaatio-harjoittelussa ikäviä, jopa sietämättömiä, traumaattista stressiä lisääviä kokemuksia, ja niihin liittyviä ahdistavia tunnetiloja. Ratkaisu ei aina ole aina vain olla tietoisen hyväksyvästi läsnä näille tunnetiloille, koska tämä voi herättää pahimmassa tapauksessa yhä kasvavaa turvattomuutta ja takaumia. Epäonnistunut meditoija voi kokea olevansa viallinen, jopa jotenkin peruuttamattomasti rikkonainen. 

Kaikille tietoisuustaitojen harjoittaminen ei välttämät ole aina helppoa, hauskaa ja palkitsevaa.  Ahdistavia kokemuksia meditaatiosta on myös meditaation opettajilla:

Willoughby Britton (brown.edu 15.4.2018)  kertoo laajasta tutkimuksestaan, jossa haastateltavat oli Theraveda buddhalaisuutta edustavia meditaatio-opettajia tai kliinikkoja tai heidän ryhmiensä oppilaita. Tutkimukseen haettiin haastateltavaksi juuri niitä yksilöitä, joilla oli ollut meditaation tuomia ikäviä kokemuksia. Tutkitut olivat korkeasti koulutettuja ihmisiä ja  heillä ei ollut vakavaa trauma- tai psykiatrista historia. Heidän taustansa olivat siis optimaaliset meditoijalle.

Ongelmia tutkitussa ryhmässä esiintyi seitsemällä eri kokemuksellisilla osa-alueilla: kognitiivisina (esim. muistihäiriöt, merkitysten katoaminen esim. liikennevalon punaisen valon merkityksen kadottaminen), aistimuksellisina (yliherkkyys tuntemuksille, esimerkiksi kuulon tai näön herkistyminen), affektiivisina (harhoja, pelko ahdistus, takaumia traumoista, tunteiden lamaantuminen), somaattisina (esimerkiksi korkeaenergisinä kokemuksina, jotka häiritsevät unta), motivaation häiriintymisinä (esim. en halua tehdä muuta kuin meditoida), itseyden kokemuksen häiriintymisenä (omien ajatusten, kehokokemusten, tunnetilojen omistajuuden häiriintyminen, minuuden rajojen häiriöt), sosiaalisia ja ammatillisen kuvan häiriöinä (esimerkiksi häpeän kokemukset).  Pieni osa häiriöistä oli vakavia, jopa itsemurha-ajatuksiin ja sairaalahoitoon johtavia. Ajallisesti meditaation ikävät ”sivuvaikutukset” vaihtelivat kestoltaan muutamasta päivästä vuosikymmeniin.

Tärkeä kokemuksen vaikeusasteesen vaikuttava tekijä näytti tutkimuksessa olevan henkilön maailmankatsomus ja millaisia merkityksiä he kokemuksilleen antoivat. Näille kokemuksille kun annettiin merkityksiä monesta eri maailmankatsomuksesta käsin (esim. terapeuttiset perinteet, biomedisiina, buddhalaisuus). Tutkijatkaan eivät aina olleet yksimielisiä, olivatko jotkut haastateltavan kokemukset edistystä vai psykopatologiaa. Tästä syntyi teemaan  lisähämmennystä sekä kokijalle että tutkijoille: mistä viitekehyksestä käsin pitäisi tulkita näitä kokemuksia, ehkä psykologisesta, psykiatrisesta vai buddhalaisesta valaistumisen askeleista käsin? 

Traumatisoituneitten ihmisten kohdalla (akuutti traumaattinen stressi, PTSD) meditaatio on kaksiteräinen miekka:  Epäonnistuminen harjoituksissa voi tuottaa lisähäpeää ja joskus harvoin epäsopiva harjoittelu voi johtaa jopa uudelleen traumatisoitumiseen. Ratkaisuksi David Trealeaven (2018) tarjoaa traumasensitiivista mindfulnessiä:  kouluttujalla on hallussa traumainformoidun hoitamisen perusperiaatteet, hän osaa esimerkiksi tarvittaessa ohjata henkilöitä saamaan ammatillista tukea prosessiinsa. Ideaalisinta tietysti olisi, että suurissa retriitissä olisi mukanaohjaajana myös mindfulnesskoulutusta saanut traumaterapeutti. Erityisesti traumatisoituneille on tärkeää lisätä turvallisuuden kokemusta, mukaan lukien yhteisöllisen osallisuuden kokemusta.

Minusta kansalaisten tietoisuustaitojen lisääminen on tärkeä asia. Usein mietin, kuinka paljon pahaa, addiktioita ja itsemurhia aiheutta se, ettei ihmisillä ole lainkaan kykyä tiedostaa itseään. Veikkaan, että heidän riskinsä ikäville kokemuksille on paljon suuremmat kuin tietoisuustaitojen harjoittajilla. Voimme astua tietoisuustaidoissa uudelle oivalluksen tasolle, kun traumaterapia ja mindfulness-perinne käyvät hedelmällistä dialogia keskenään. Näin voidaan minimoida tietoisuustaitojen mukanaan tuomia riskejä.

PS. Tule kuuntelemaan Helsinkiin Lapinlahden Lähteelle 26.4.2018 keskustelua meditaatio, flow, hypnoositilojen hyvinvointivaikutuksista. Ilmoittautuminen täältä.

David Treleaven, Trauma-sensitive mindfulness: Practices for safe and transformative healing, 2018

Traumainformoidun hammashoidon pioneereja ja perusajatuksia

Kun hammashoitopelkoa ilmiönä tutkitaan, jää tieto ilman traumailmiöiden ymmärrystä, herkästi pinnalliseksi. Jos haluat tutustua traumainformoituun hoitamiseen yleisesti, suositelen Sandra Bloomin kirjoja. Hän on kiinnittänyt huomionsa mm. siihen tärkeään asiaan, kuinka terveydenhoidon organisaatioihin on kasaantunut traumaa: Ne ovat liian usein kilpailuhenkisiä, turvattomia, alistavia, hierarkisia ja pirstoutuneita. Sandra Bloomin ajatuksia voit lukea lisää täältä.

Pioneereja traumainformoidussa hammashoidossa

Traumainformoitu hammashoito on nuori poikkitieteellinen tutkimusalue, ja siitä löytyy suhteellisen vähän tutkimusta. Sen pioneereina esittelen kolme merkittävää tutkijaa ja/tai kliinikkoa, jotka ovat vieneet traumainformoidun hammashoidon erityisalaa eteenpäin. Ensimmänen esiteltäväni on hollantilainen  kliininen psykologi ja hammaslääkäri Ad de Jongh. Hän on professori, joka on tutkinut lapsuuden kaltoinkohtelun, muiden traumojen sekä hammashoitopelon yhteyttä.  Ad de Jongh on käynyt Suomessa opettamassa EMDR:ää (”silmäliiketerapiaa”).

Toisena mainitsemisen arvoisena pidän yhdysvaltalaista kliinisen psykologian ja käyttäytymislääketieteen edustajaa, professori Sheela Rajaa. Häneltä olen omaksunut tietoisuustaito-  ja traumainformoidun hoitamisen koulutuksiini traumainformoidun hoitamisen pyramidimallin. Sheela Raja on kirjoittanut useita artikkeleita traumainformoidusta hammashoidosta.

Kolmantena mainitsemisen arvoisena traumainformoidun hammashoidon pioneereina tuon esille australialaisen yksityisen hammaslääkärin Sharonne Zaksin. Häneltä löytyy traumainformoidusta hammashoidosta tuore, erinomainen, luentosarja youtubesta . Zaks on hammaslääkärin lisäksi muusikko ja hän on ohjannut näytelmiä.

Zaksilla ja minulla on näköjään yhteinen intressi: Me molemmat olemme kiinnostuneita draamasta. Zaks sanoo Bite Newsin artikkelissa:  ”Hammaslääketiede, musiikki ja komedia ovat kaikki palkitsevia, mutta niiden yhdistäminen vaatii selkeää rakennetta, fokusoimista ja kurinalaisuutta”.

Kun teemme (hammas)lääketieteestä vain näyttöön perustuvan tieteen sovellusta, menetämme valtavasti asioita.  Draaman ymmärrys tuo hoitokäytäntöihin automaattisesti hyväksyvää läsnäoloa ja leikillisyyttä, koska draamallisessa olemisen tavassa kehitämme sitä, mitä psykoterapiassa kutsutaan ”kaksoistietoisuudeksi”.  Voimme kehittää kurinalaisesti  taitojamme olla samanaikaisesti parantavan näytelmän käsikirjoittajaohjaajia ja sen avainroolissa olijoita, hyödyntäen näyttöön perustuvaa tiedettä. Väitän, että juuri dramaantajumme ja siihen liittyvät improvisaatiotaitomme tekevät hoitokäytännöistämme toimivampia, parantavampia sekä nautittavampia. Ei pelkästään terapiassa vaan myös draamassa  on ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviä elementtejä.

Perusajatuksia traumainformoidusta hammashoidosta

Mikä meitä traumainformoidun hoitamisen pioneereeja yhdistää? Me kaikki edustamme poikkitieteellistä ja/tai -taiteellista ajattelua. Jos haluat viedä traumainformoitua hoitoa pioneerina eteenpäin, joudut kyseenalaistamaan ja rikkomaan jäykkiä tieteellisiä perinteisiä ajattelumalleja ja myös tieteiden ja  taiteiden välisiä rajoja.

Traumainformoitu hoito voi olla potilaan vointia kokonaisvaltaisesti parantavaa, ja samanaikaisesti hauskaa ja sisäisesti palkitsevaa. Se on samalla haastavaa ja kurinalaista, usein yksinäistä, työtä. On turha odottaa, että ympärilläsi, oman perinteisten alasi organisaatioiden tutkijat, taputtavat käsiään kannustavasti ja riemuissaan. Mikä voisi olla syynä tähän?

Pohdin, olemmeko pirstoneet tiedon eri asiantuntijoiden kesken. Niin mielellämme haluaisimme edelleen, kunkin profession, pysyvän vain omassa poterossaan. Puolustamme tätä soteorganisaatioiden pirstomista ja paikkamme hierarkiassa potilaan edulla. Minusta tämä ei ole koko totuus.  Teemme sitä myös, jotta voimme puolustaa oman asemamme tuomaa valtaa ja omien ammattikuntiemme saavuttamia taloudellisia etuja.

Uskon, että laadukas sosiaali- ja terveydenhoito tulevaisuudessa saa voimansa moniammatillisesta yhteistyöstä, perinteisiä osaamisen rajoja rikkoen. Esittämäni kysymyksen takana on toinen tärkeä eettinen kysymys.  Kumpi on tärkeämpää potilaan etu vai oman profession etu? Se mitä kannattaa kyseenalaistaa ja haastaa, on hierarkiset, vanhoilliset, alistavat, vallankäytön rakenteet yliopistoissa ja politiikassa.

Traumainformoitua hoitoa ei voi tarjota tehokkaasti vanhoillisissa hierarkisissa ja pirstoutuneissa rakenteissa. Tarvitsemme hierarkisten organisaatioiden sijaan maadoittuneita organisaatioita, jotka eivät rakennu pirstoituneisuuudelle ja alistamisen kulttuurille. Joudumme kiinnittämään huomiomme soten organisaatiokulttuurin tervehtymiseen.

Traumainformoidun hoitamisen käytännöt ovat erityisen tärkeitä hammaslääkärille. Voi liioittelematta sanoa, että potilaiden psykologisen trauman kohtaaminen, tai sen tuottamisen mahdollisuus, ovat osa hammaslääkärin jokapäiväistä arkea. Tutkimusten mukaan tyypillisesti hammashoitopelon taakse voi kätkeytyä monenlaista trauman oiretta: lapsuuden kaltoinkohtelua, seksuaalista hyväksikäyttöä sekä hammashoidon ja muiden terveydenhoidon ammattilaisten aiheuttamia traumoja. Traumatisoituneet maahanmuuttajat muodostavat oman haastavan ryhmänsä hammashoitoon.

Tilastot vaihtelevat hammashoitopelon suhteen, mutta luvut ovat suuria. Tästä kertoo esimerkiksi jo se, että 40 % suomalaisista käy epäsäännöllisesti hammaslääkärissä pelkonsa vuoksi. Juuri heihin kasaantuu kalliit juurihoidot ja kirurgiset operaatiot sekä sairaalahoidot.  Sillä, että hammashoitopelkoa saataisiin pienemmäksi tuotettaisiin merkittäviä kansanterveydellisiä säästöjä, puhumattakaan henkilökohtaisen kärsimyksen vähentämisestä. Jotta pääsemme porautumaan pelon ehkäisyn ytimeen, joudumme tekemään tiivistä moniammatillista, demokraattista, yhteistyötä.

Hammashoitohenkilökunnan näkökulmasta traumatisoituneen potilaan hoitaminen voi olla hyvinkin raskasta. Ilman traumainformoitua organisaatioita ja hoitotaitoja, on aina olemassa riski psykologisen trauman tuottamisesta potilaalle. Tietämätön ja taitamaton, huonosti voiva henkilökunta,  voi aiheuttaa huomattavaa kärsimystä potilaalle ja kalliita jatkokuluja paitsi hammashoidollisesti, joskus myös vaativin terapiahoidoin.

Posttraumaattisista oireista kärsivät hammashoidon potilaat eivät välttämättä kerro ongelmistaan hoitohenkilökunnalle. He voivat olla säikkyjä ja joskus aggressiivisiakin. Potilaiden impulsiivinen käyttäytyminen voi herättää hoitohenkilökunnan jäsenessä omia kipeitä käsittelemättömiä tunnetiloja. Hoitohenkilökunnan oma stressitaso voi nousta. Seurauksena voi olla lisää työkuormaa henkilökunnalle,  työstressiä ja jopa myötätuntouupumista, ja myöhemmin sairauspoissaoloja.

Traumainformoidun hoidon peruskiven muodostaa itseen ja potilaaseen suuntautunut myötätunto sekä tietoisen hyväksyvän läsnäolon taidot sekä hyvä itsetuntemus.

Sheela Rajan pyramidimalli

Hammashoitoon tarjoaa erinomaisen rakenteen Sheela Rajan traumainformoidun hoitamisen pyramidimalli.

Pohjan hoidolle pyramidissa muodostavat potilaslähtöinen hoitaminen sekä psykologisten traumojen terveysvaikutusten ymmärrys. Moni luulee, että psykologinen trauma on joku hirveä tapahtuma elämässä. Trauma ei ole sitä. Sen sijaan trauma on tapahtuman herättämä reagointitapa kehossamme. Se on mm. sitä, että autonominen hermostomme vie meidät paniikkiin tai jähmettymisen tilaan. Esimerkiksi kaikille potilaille vaikea, huonosti puutuva, kivulias hampaan poisto, ei ole trauma, mutta toisille se on sitä. Geneettinen rakenteemme ja traumahistoriamme luo maaperän trauman syntymiselle.

Seuravana tasona on Rajan pyramidissa poikkitieteellinen yhteistyö. Traumainformoitua hoitamista tarjoavan tulee rikkoa oman tieteenperinteensä rajoja. Viisasten kivi löytyy traumainformoituun hoitoon tiedon maantieteessä moniammatillisilta mantereilta. Joudut luottamaan omaan kokemukseesi ja omiin ristiretkiisi oman tieteellisen alueesi ulkopuolella.

Toisiksi ylimmän tason pyramidissa muodosta oman traumahistorien tunteminen ja omien reaktioiden tunnistus. Tunnetaidot ja kyky omien sisäisten kokemusten havainnointiin ja reflektioon, ovat keskeisiä asioita tunnetaidoissa ja itsehoivassa.

Vasta korkeimmalla pyramiditasolla on potilaan traumahistorian kartoitus. Jotta hammaslääkäri kykenee tähän potilasturvallisesti ja itseään säästäen, täytyy hänellä olla jo asiantuntemusta traumaterapiasta.

Laadukas terveydenhoidon tarjonta rakentuu kokonaisvaltaisesti hyvinvoivien terveydenhoidon ammattilaisten toimijuudelle ja arvostavalle yhteistyölle. Meidän tulee vaatia yhä pontevammin, että paitsi potilaiden, myös meidän omaa hyvinvointiamme mitataan. Sillä täytyy olla merkitystä kun valitaan sote-palveluja tarjoavia organisaatioita. Muuten olemme stressiperäistä pahoinvointia ja sairautta tuottavassa noidankehässä.

Lisätietoa traumainformoiduista koulutuksista:  esisuomi@gmail.com, katisarvela.com

Hypnoosi vai mindfulness?

Seuraava pohdinta, on tiivistelmä HLL Kati Sarvelan alustuksesta 20.1.2018 Toivoa ja iloa-tapahtumassa (Yhdistävä Lääketiede ry):

Hypnoosilla ja tietoisella hyväksyvällä läsnäololla (mindfulness) on joitakin eroja, mutta paljon myös päällekkäisyyttä. Kummankin menetelmän terveyshyödyistä on selkeää näyttöä. Suurin ero lienee niiden historiallisissa juurissa. Seuraavassa esitän jatkokeskusteluja avaavasti omia havaintojani niiden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Mindfulnessin juuret on idän buddhalaisissa perinteissä, vaikka on myös mindfulnessin edustajia, jotka nojaavat alun alkaen vain länsimaiseen tieteeseen (esim. Ellen Langer) . Mindfulness on pyritty puhdistamaan buddhalaisista käsitteistä, kokemuksellisiksi, tieteen vahvistamiksi, hyviksi koetuiksi, kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviksi, käytännöiksi.

Hypnoosin juuret ovat länsimaisessa hengellisissä, filosofisissa ja parantavissa käytännöissä, alkaen Egyptin (5000 ekr) ”unitaloista”, Asklepioksen temppeleihin ja orakkeleihin. Varsinainen hypnoosi kliinisenä käytäntönä juontaa Anton Mesmerin animaaliseen magnetismiin.

Perinteisesti kliinisessä hypnoosissa on käytetty tietoisesti hyväksi suggestioita päämääräsuuntautuneesti (esim. tupakanpolton lopettamien). Mindfulness perinteessäkin niitä käytetään, mutta niiden käyttö ei ole ollut yhtä korostunutta ja läpinäkyvää kuin edellisessä.

Mindfulness alun alkaen on ollut harjoite, jolla ei tavoitella mitään käytännöllistä päämäärää. Toki tavoitteen voi ajatella olevan ”alkuperäisessä” mindfulnessissa kokonaisvaltaisen viisauden, kärsivällisyyden ja mielenrauhan lisääminen. Sekä hypnoosissa että meditaatiossa on mahdollista päästä kiinni tietoisuuden tiloihin, jossa koetaan voimakkaan keskittynyt, fokusoitunut, tai laajentunut tietoisuus.

Sekä hypnoosia että meditaatiota voi käyttää hyväksi kokemukselliseen oppimiseen, jossa ihminen kasvaa yhä enemmän itseohjautuvaksi, omasta terveydestä vastaavaksi, aktiiviseksi kansalaiseksi. Itse pidän tietoisuustaitoja sateenvarjokäsitteenä, jolloin molempia perinteitä voi hyödyntää. Hypnoosissa perinteisesti on ollut enemmän kyse vuorovaikutuksellisesta prosessista (hypnoosin kohde/hypnotisti) ja mindfulness on ollut enemmän yksilölähtöistä, omakohtaista kokemista. Toisaalta on myös itsehypnoosia ja toisen henkilön ohjaamaa meditatiivista mindfulnessia. Hypnoosissa on korostuneemmin erilaisia mielikuvaharjoituksia ja symbolista työskentelyä, kun taas mindfulnessharjoituksissa on painottuneet erilaiset kehotietoisuusharjoitukset.

Mindfulnessia on alettu yhä enenevässä määrin liittämään päämääräsuuntautuneesti länsimaisiin psykoterapioihin (esim. mindfulness based cognitive therapy, sensomotrinen psykoterapia) ja luoviin terapeuttisiin käytäntöihin (taideterapiat), ja tätä kautta selkeästi käytännöllisiin, kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia edistäviin päämääriin (esim. masennuksen ja kivunhoito). On myös yhä enenevässä määrin ohjattuja mindfulness meditaatioita (esim. nukahtamista helpottavat meditaatiot), joita on vaikea erottaa hypnoosiperinteestä nousevista mielikuvaharjoituksista.

Näyttää siltä, että hypnoosi- ja mindfulness-perinteet ovat yhä enenevässä määrin sulautumassa toinen toisiinsa. Itä ja länsi ovat olleet kautta aikojen olleet tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Muuntuneita tajunnantiloja hyödyntävien perinteiden vuorovaikutus-ja integraatioprosessi vaikuttaa tällä hetkellä vain kiihtyvän.

Hajamietteitä hammaslääkärikäynneistäni

Alla erään kuhmolaisen miehen hammashoitopelkotarinaa.  Onneksi ajat ovat noista ajoista ovat muuttuneet. Sekin näkyy tarinassa.  Jos haluat oman kertomuksesi julkaistavaksi sivustollamme, lähetä se näytille sähköpostiini esisuomi(at) gmail.com.

 

Lapsuuteni hammaslääkärireissut ovat jälkeen päin ajatellen olleet psykologisesti lähes nerokkaan pelottaviksi suunniteltuja.

 

Olimme pienen kyläkoulun oppilaita jotka hammaslääkäripäivänä lastattiin pieneen koulubussiin ja kuskattiin Kuhmon kirkonkylään. Isommat pelottelivat tietysti parhaansa mukaan pienempiä, jos vain omalta peloltaan ehtivät.

 

Perillä menimme kerrostaloon, jossa hammaslääkäriasema silloin sijaitsi. Odotushuoneessa ei ollut tarpeeksi istuimia joten suuri osa meistä istui lattialla nojaten kylki kyljessä tummanruskeaksi maalattuun betoniseinään. Lattia oli tummanvihreä ja kylmä. Värit olivat kai tyypillisiä 1970-luvun alun värejä, mutta minun mieleeni on jäänyt tummuus.

 

Ei tietysti ollut puhettakaan, että meille olisi kerrottu hoitovuorot etukäteen – olisiko kerrottu, vaikka joku meistä olisikin rohjennut kysyä. Sen sijaan istuimme vain kuin kuolemaantuomitut säpsähtäen koko vielä hoitamatta oleva joukko, kun hammaslääkärin ovi avautui ja saimme kuulla hoitajan komentavan sisään seuraavan uhrin. Jo vuoronsa saaneet tietysti pelottelivat vuoroaan odottavia parhaansa mukaan, paitsi rohkeimmat, jotka olivat uskaltaneet lähteä hetkeksi kirkonkylän kauppoihin.

 

Kun itse olin joutunut ensimmäisen kerran mukaan tällaiselle reissulle, oli minulla sikäli tuuria, että hampaani olivat vielä ehjät. Taisin siitä saada pienen kehaisunkin, mutta sen muistan että sieltä päästyäni minulla oli nälkä ja äidin mukaani tekemä Lihakunnan purkkilihalla päällystetty ruisleipä maistui poikkeuksellisen hyvältä.

 

Seuraavalla kerralla en sitten enää ollutkaan yhtä onnekas. Löytyi muutama reikä, jotka korjattiin saman tien. Ja sattuihan se, mutten muista kuitenkaan huutaneeni vaan korkeintaan ynähtäneeni. Muistan katsoneeni poratelineen varressa liikkuneiden vaijereiden liikkeitä, ja suussa tuntui siltä että siellä pyöri sen kokoinen pora, jolla yksi hammas hajoaa tohjoksi hetkessä ja seuraava odottaa vuoroaan. No, hengissä selvisin, ja nyt ainakin tiesin kokemuspohjalta laajemminkin, mitä hammaslääkärissä käynti voi merkitä. Seuraava käynti ei tuntunut pelottavalta, kun oli tiedossa vain paikkojen kiillotukset – sen kai kertoi itse hammaslääkäri tai sitten muut oppilaat osasivat valistaa.

 

Sen jälkeen on sitten menty enemmän tai vähemmän huonolla tuurilla vuodesta toiseen. Toisinaan reikiä ei ole löytynyt, mutta joskus niitä on ollut useita ja käyntejä hammaslääkärillä sen mukaan. Armeija-aikana minulle tehtiin toistaiseksi ainoa juurihoito, mutta siitäkin selvittiin.

 

On minulta hampaita poistettukin, eli jotakin tiedän siitäkin. Kouluikäisenä heräsin yöllä hammassärkyyn, ja lieneekö tulehduksesta johtunut että aamuyön valvottuani oli muutenkin kuumeinen olo. Onneksi kotoa sattui olemaan asiaa Kuhmon keskustaan, ja se taisi olla yksityishammaslääkäri, joka sen maitohampaani poisti. Enemmän se sattui kuin maitohampaan irtoaminen omia aikojaan, ja muistelen saaneeni katsoakin sitä hammasta. Muistan odotushuoneessa istuneeni poskea pidellen ja halunneenni lähteä hetimiten muille asioille ja kauppoihin. Äidin kysyessä mahdollisesta huonosta voinnista sanoin pikkuvanhasti, että “Se on sitte sen aijan murhe!”, mikä herätti odotushuoneessa istuneessa nuoressa miehessä hilpeyttä.

 

Viisaudenhampaitten poistamisen aika tuli lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Olin silloin vielä yliopiston kirjoissa, eli homman hoiti Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Paria ensimmäistä hammasta poistaessa hammaslääkäri totesi ensimmäisen poiston jälkeen sen lähteneen melkein pihdeillä tökkäämällä. Toista hän sitten väänteli pitkään, ja jossakin vaiheessa sitten kuului huolestuttava murahdus hammashoitajalle: “Perhana, nyt lähti luustakin pala!”. Ehkä siinä tilanteessa olisi kannattanut olla kertomatta tilanteesta asiakkaalle, vaikka kohta hammaslääkäri kyllä jo pääsikin kertomaan, että mitään dramaattista ei loppujen lopuksi ollut tapahtunut. Kaksi jäljellä olevaa viisaudenhammasta sitten poistettiin myöhemmin kirurgisesti.

 

Ajan myötä on rohkaistunut kyselemään hoitotoimenpiteistä ja ovathan hammashoitoloiden ja hammaslääkäriasemien hoitokäytännötkin muuttuneet asiakaslähtöisemmiksi. Sekä omia lapsiani aikoinaan hammashoitolassa käyttäessä tai omien hoitokäyntieni yhteydessä olen tämän huomannut. Ainakaan en enää joudu istumaan lattialla odottaessani vuoroa hammaslääkäriin.