McMindfulness – Laastari joka vaivaan?

Tietoisuustaitojen eli mindfulnessin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin on tieteellisesti todistettu,  ja monet hammashoitoa pelkäävät saattavat hyötyä tietoisuustaitoharjoittelusta.   Ne eivät ole kuitenkaan aina nopea lääke ja oma-hoitomenetelmä joka vaivaan. David Treleavenin (2018) mukaan henkilöt, jotka eivät koe hyötyvänsä mindfulness-harjoituksista, voivat tuntea suurta häpeää, ja näin voi käydä erityisesti niille henkilöille, jotka kokevat elämässään parhaillaan traumaa (akuutti traumaattinen stressi, PTSD).   

Tietoisuustaidot eivät ole mitään mielen pikaruokaa, McMindfulnessia. Taitojen hankkimissa tarvitsee taitavia, turvaa tuovia, ohjaajia. Se on koko elämän kestävä, haastava, useinmiten samalla kiehtova matka: opitut kokemukselliset taidot osataan vähitellen liittää toimintana elämän käytäntöihin, myös organisaatioiden ja yhteisöjen käytäntöihin. Mindfulness harjoittelu on turvallisinta aloittaa joko traumainformoidun mindfulness-vetäjän tai terapeutin kanssa yhdessä. Traumatisoituneelle on erityisen tärkeää voida kokea olonsa ryhmässä turvalliseksi. Koulutuksesta ja harjoittelusta huolimatta odottamattomia sivuvaikutuksia voi ilmaantua. Niistä on tärkeää informoida tietoisuustaitojen harjoittajia.

Monet joutuvat hakemaan itselleen sopivia harjoittelun muotoja. Mindfulness ei siis ole myöskään yhdenkoon sukkahousut.  Kaikille kaikki harjoitelumuodot eivät ole aina hyväksi. Pinnallisissa ”Mc-Mindfulness-pikaharjoitteluryhmissä” epäonnistuneet saattavat tuntea ulkopuolisuutta ja huononmuutta. Tällöin lyötyjä lyödään vain lisää. Epäonnistuja saattaa tuntea vain lisäahdistusta siitä, ettei hän pääse mukaan yhteiseen ihanaan ”mindfulness-tarinaan”. Joku saattaa kokea meditaatio-harjoittelussa ikäviä, jopa sietämättömiä, traumaattista stressiä lisääviä kokemuksia, ja niihin liittyviä ahdistavia tunnetiloja. Ratkaisu ei aina ole aina vain olla tietoisen hyväksyvästi läsnä näille tunnetiloille, koska tämä voi herättää pahimmassa tapauksessa yhä kasvavaa turvattomuutta ja takaumia. Epäonnistunut meditoija voi kokea olevansa viallinen, jopa jotenkin peruuttamattomasti rikkonainen. 

Kaikille tietoisuustaitojen harjoittaminen ei välttämät ole aina helppoa, hauskaa ja palkitsevaa.  Ahdistavia kokemuksia meditaatiosta on myös meditaation opettajilla:

Willoughby Britton (brown.edu 15.4.2018)  kertoo laajasta tutkimuksestaan, jossa haastateltavat oli Theraveda buddhalaisuutta edustavia meditaatio-opettajia tai kliinikkoja tai heidän ryhmiensä oppilaita. Tutkimukseen haettiin haastateltavaksi juuri niitä yksilöitä, joilla oli ollut meditaation tuomia ikäviä kokemuksia. Tutkitut olivat korkeasti koulutettuja ihmisiä ja  heillä ei ollut vakavaa trauma- tai psykiatrista historia. Heidän taustansa olivat siis optimaaliset meditoijalle.

Ongelmia tutkitussa ryhmässä esiintyi seitsemällä eri kokemuksellisilla osa-alueilla: kognitiivisina (esim. muistihäiriöt, merkitysten katoaminen esim. liikennevalon punaisen valon merkityksen kadottaminen), aistimuksellisina (yliherkkyys tuntemuksille, esimerkiksi kuulon tai näön herkistyminen), affektiivisina (harhoja, pelko ahdistus, takaumia traumoista, tunteiden lamaantuminen), somaattisina (esimerkiksi korkeaenergisinä kokemuksina, jotka häiritsevät unta), motivaation häiriintymisinä (esim. en halua tehdä muuta kuin meditoida), itseyden kokemuksen häiriintymisenä (omien ajatusten, kehokokemusten, tunnetilojen omistajuuden häiriintyminen, minuuden rajojen häiriöt), sosiaalisia ja ammatillisen kuvan häiriöinä (esimerkiksi häpeän kokemukset).  Pieni osa häiriöistä oli vakavia, jopa itsemurha-ajatuksiin ja sairaalahoitoon johtavia. Ajallisesti meditaation ikävät ”sivuvaikutukset” vaihtelivat kestoltaan muutamasta päivästä vuosikymmeniin.

Tärkeä kokemuksen vaikeusasteesen vaikuttava tekijä näytti tutkimuksessa olevan henkilön maailmankatsomus ja millaisia merkityksiä he kokemuksilleen antoivat. Näille kokemuksille kun annettiin merkityksiä monesta eri maailmankatsomuksesta käsin (esim. terapeuttiset perinteet, biomedisiina, buddhalaisuus). Tutkijatkaan eivät aina olleet yksimielisiä, olivatko jotkut haastateltavan kokemukset edistystä vai psykopatologiaa. Tästä syntyi teemaan  lisähämmennystä sekä kokijalle että tutkijoille: mistä viitekehyksestä käsin pitäisi tulkita näitä kokemuksia, ehkä psykologisesta, psykiatrisesta vai buddhalaisesta valaistumisen askeleista käsin? 

Traumatisoituneitten ihmisten kohdalla (akuutti traumaattinen stressi, PTSD) meditaatio on kaksiteräinen miekka:  Epäonnistuminen harjoituksissa voi tuottaa lisähäpeää ja joskus harvoin epäsopiva harjoittelu voi johtaa jopa uudelleen traumatisoitumiseen. Ratkaisuksi David Trealeaven (2018) tarjoaa traumasensitiivista mindfulnessiä:  kouluttujalla on hallussa traumainformoidun hoitamisen perusperiaatteet, hän osaa esimerkiksi tarvittaessa ohjata henkilöitä saamaan ammatillista tukea prosessiinsa. Ideaalisinta tietysti olisi, että suurissa retriitissä olisi mukanaohjaajana myös mindfulnesskoulutusta saanut traumaterapeutti. Erityisesti traumatisoituneille on tärkeää lisätä turvallisuuden kokemusta, mukaan lukien yhteisöllisen osallisuuden kokemusta.

Minusta kansalaisten tietoisuustaitojen lisääminen on tärkeä asia. Usein mietin, kuinka paljon pahaa, addiktioita ja itsemurhia aiheutta se, ettei ihmisillä ole lainkaan kykyä tiedostaa itseään. Veikkaan, että heidän riskinsä ikäville kokemuksille on paljon suuremmat kuin tietoisuustaitojen harjoittajilla. Voimme astua tietoisuustaidoissa uudelle oivalluksen tasolle, kun traumaterapia ja mindfulness-perinne käyvät hedelmällistä dialogia keskenään. Näin voidaan minimoida tietoisuustaitojen mukanaan tuomia riskejä.

PS. Tule kuuntelemaan Helsinkiin Lapinlahden Lähteelle 26.4.2018 keskustelua meditaatio, flow, hypnoositilojen hyvinvointivaikutuksista. Ilmoittautuminen täältä.

David Treleaven, Trauma-sensitive mindfulness: Practices for safe and transformative healing, 2018

Mainokset

Traumainformoidun hammashoidon pioneereja ja perusajatuksia

Kun hammashoitopelkoa ilmiönä tutkitaan, jää tieto ilman traumailmiöiden ymmärrystä, herkästi pinnalliseksi. Jos haluat tutustua traumainformoituun hoitamiseen yleisesti, suositelen Sandra Bloomin kirjoja. Hän on kiinnittänyt huomionsa mm. siihen tärkeään asiaan, kuinka terveydenhoidon organisaatioihin on kasaantunut traumaa: Ne ovat liian usein kilpailuhenkisiä, turvattomia, alistavia, hierarkisia ja pirstoutuneita. Sandra Bloomin ajatuksia voit lukea lisää täältä.

Pioneereja traumainformoidussa hammashoidossa

Traumainformoitu hammashoito on nuori poikkitieteellinen tutkimusalue, ja siitä löytyy suhteellisen vähän tutkimusta. Sen pioneereina esittelen kolme merkittävää tutkijaa ja/tai kliinikkoa, jotka ovat vieneet traumainformoidun hammashoidon erityisalaa eteenpäin. Ensimmänen esiteltäväni on hollantilainen  kliininen psykologi ja hammaslääkäri Ad de Jongh. Hän on professori, joka on tutkinut lapsuuden kaltoinkohtelun, muiden traumojen sekä hammashoitopelon yhteyttä.  Ad de Jongh on käynyt Suomessa opettamassa EMDR:ää (”silmäliiketerapiaa”).

Toisena mainitsemisen arvoisena pidän yhdysvaltalaista kliinisen psykologian ja käyttäytymislääketieteen edustajaa, professori Sheela Rajaa. Häneltä olen omaksunut tietoisuustaito-  ja traumainformoidun hoitamisen koulutuksiini traumainformoidun hoitamisen pyramidimallin. Sheela Raja on kirjoittanut useita artikkeleita traumainformoidusta hammashoidosta.

Kolmantena mainitsemisen arvoisena traumainformoidun hammashoidon pioneereina tuon esille australialaisen yksityisen hammaslääkärin Sharonne Zaksin. Häneltä löytyy traumainformoidusta hammashoidosta tuore, erinomainen, luentosarja youtubesta . Zaks on hammaslääkärin lisäksi muusikko ja hän on ohjannut näytelmiä.

Zaksilla ja minulla on näköjään yhteinen intressi: Me molemmat olemme kiinnostuneita draamasta. Zaks sanoo Bite Newsin artikkelissa:  ”Hammaslääketiede, musiikki ja komedia ovat kaikki palkitsevia, mutta niiden yhdistäminen vaatii selkeää rakennetta, fokusoimista ja kurinalaisuutta”.

Kun teemme (hammas)lääketieteestä vain näyttöön perustuvan tieteen sovellusta, menetämme valtavasti asioita.  Draaman ymmärrys tuo hoitokäytäntöihin automaattisesti hyväksyvää läsnäoloa ja leikillisyyttä, koska draamallisessa olemisen tavassa kehitämme sitä, mitä psykoterapiassa kutsutaan ”kaksoistietoisuudeksi”.  Voimme kehittää kurinalaisesti  taitojamme olla samanaikaisesti parantavan näytelmän käsikirjoittajaohjaajia ja sen avainroolissa olijoita, hyödyntäen näyttöön perustuvaa tiedettä. Väitän, että juuri dramaantajumme ja siihen liittyvät improvisaatiotaitomme tekevät hoitokäytännöistämme toimivampia, parantavampia sekä nautittavampia. Ei pelkästään terapiassa vaan myös draamassa  on ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviä elementtejä.

Perusajatuksia traumainformoidusta hammashoidosta

Mikä meitä traumainformoidun hoitamisen pioneereeja yhdistää? Me kaikki edustamme poikkitieteellistä ja/tai -taiteellista ajattelua. Jos haluat viedä traumainformoitua hoitoa pioneerina eteenpäin, joudut kyseenalaistamaan ja rikkomaan jäykkiä tieteellisiä perinteisiä ajattelumalleja ja myös tieteiden ja  taiteiden välisiä rajoja.

Traumainformoitu hoito voi olla potilaan vointia kokonaisvaltaisesti parantavaa, ja samanaikaisesti hauskaa ja sisäisesti palkitsevaa. Se on samalla haastavaa ja kurinalaista, usein yksinäistä, työtä. On turha odottaa, että ympärilläsi, oman perinteisten alasi organisaatioiden tutkijat, taputtavat käsiään kannustavasti ja riemuissaan. Mikä voisi olla syynä tähän?

Pohdin, olemmeko pirstoneet tiedon eri asiantuntijoiden kesken. Niin mielellämme haluaisimme edelleen, kunkin profession, pysyvän vain omassa poterossaan. Puolustamme tätä soteorganisaatioiden pirstomista ja paikkamme hierarkiassa potilaan edulla. Minusta tämä ei ole koko totuus.  Teemme sitä myös, jotta voimme puolustaa oman asemamme tuomaa valtaa ja omien ammattikuntiemme saavuttamia taloudellisia etuja.

Uskon, että laadukas sosiaali- ja terveydenhoito tulevaisuudessa saa voimansa moniammatillisesta yhteistyöstä, perinteisiä osaamisen rajoja rikkoen. Esittämäni kysymyksen takana on toinen tärkeä eettinen kysymys.  Kumpi on tärkeämpää potilaan etu vai oman profession etu? Se mitä kannattaa kyseenalaistaa ja haastaa, on hierarkiset, vanhoilliset, alistavat, vallankäytön rakenteet yliopistoissa ja politiikassa.

Traumainformoitua hoitoa ei voi tarjota tehokkaasti vanhoillisissa hierarkisissa ja pirstoutuneissa rakenteissa. Tarvitsemme hierarkisten organisaatioiden sijaan maadoittuneita organisaatioita, jotka eivät rakennu pirstoituneisuuudelle ja alistamisen kulttuurille. Joudumme kiinnittämään huomiomme soten organisaatiokulttuurin tervehtymiseen.

Traumainformoidun hoitamisen käytännöt ovat erityisen tärkeitä hammaslääkärille. Voi liioittelematta sanoa, että potilaiden psykologisen trauman kohtaaminen, tai sen tuottamisen mahdollisuus, ovat osa hammaslääkärin jokapäiväistä arkea. Tutkimusten mukaan tyypillisesti hammashoitopelon taakse voi kätkeytyä monenlaista trauman oiretta: lapsuuden kaltoinkohtelua, seksuaalista hyväksikäyttöä sekä hammashoidon ja muiden terveydenhoidon ammattilaisten aiheuttamia traumoja. Traumatisoituneet maahanmuuttajat muodostavat oman haastavan ryhmänsä hammashoitoon.

Tilastot vaihtelevat hammashoitopelon suhteen, mutta luvut ovat suuria. Tästä kertoo esimerkiksi jo se, että 40 % suomalaisista käy epäsäännöllisesti hammaslääkärissä pelkonsa vuoksi. Juuri heihin kasaantuu kalliit juurihoidot ja kirurgiset operaatiot sekä sairaalahoidot.  Sillä, että hammashoitopelkoa saataisiin pienemmäksi tuotettaisiin merkittäviä kansanterveydellisiä säästöjä, puhumattakaan henkilökohtaisen kärsimyksen vähentämisestä. Jotta pääsemme porautumaan pelon ehkäisyn ytimeen, joudumme tekemään tiivistä moniammatillista, demokraattista, yhteistyötä.

Hammashoitohenkilökunnan näkökulmasta traumatisoituneen potilaan hoitaminen voi olla hyvinkin raskasta. Ilman traumainformoitua organisaatioita ja hoitotaitoja, on aina olemassa riski psykologisen trauman tuottamisesta potilaalle. Tietämätön ja taitamaton, huonosti voiva henkilökunta,  voi aiheuttaa huomattavaa kärsimystä potilaalle ja kalliita jatkokuluja paitsi hammashoidollisesti, joskus myös vaativin terapiahoidoin.

Posttraumaattisista oireista kärsivät hammashoidon potilaat eivät välttämättä kerro ongelmistaan hoitohenkilökunnalle. He voivat olla säikkyjä ja joskus aggressiivisiakin. Potilaiden impulsiivinen käyttäytyminen voi herättää hoitohenkilökunnan jäsenessä omia kipeitä käsittelemättömiä tunnetiloja. Hoitohenkilökunnan oma stressitaso voi nousta. Seurauksena voi olla lisää työkuormaa henkilökunnalle,  työstressiä ja jopa myötätuntouupumista, ja myöhemmin sairauspoissaoloja.

Traumainformoidun hoidon peruskiven muodostaa itseen ja potilaaseen suuntautunut myötätunto sekä tietoisen hyväksyvän läsnäolon taidot sekä hyvä itsetuntemus.

Sheela Rajan pyramidimalli

Hammashoitoon tarjoaa erinomaisen rakenteen Sheela Rajan traumainformoidun hoitamisen pyramidimalli.

Pohjan hoidolle pyramidissa muodostavat potilaslähtöinen hoitaminen sekä psykologisten traumojen terveysvaikutusten ymmärrys. Moni luulee, että psykologinen trauma on joku hirveä tapahtuma elämässä. Trauma ei ole sitä. Sen sijaan trauma on tapahtuman herättämä reagointitapa kehossamme. Se on mm. sitä, että autonominen hermostomme vie meidät paniikkiin tai jähmettymisen tilaan. Esimerkiksi kaikille potilaille vaikea, huonosti puutuva, kivulias hampaan poisto, ei ole trauma, mutta toisille se on sitä. Geneettinen rakenteemme ja traumahistoriamme luo maaperän trauman syntymiselle.

Seuravana tasona on Rajan pyramidissa poikkitieteellinen yhteistyö. Traumainformoitua hoitamista tarjoavan tulee rikkoa oman tieteenperinteensä rajoja. Viisasten kivi löytyy traumainformoituun hoitoon tiedon maantieteessä moniammatillisilta mantereilta. Joudut luottamaan omaan kokemukseesi ja omiin ristiretkiisi oman tieteellisen alueesi ulkopuolella.

Toisiksi ylimmän tason pyramidissa muodosta oman traumahistorien tunteminen ja omien reaktioiden tunnistus. Tunnetaidot ja kyky omien sisäisten kokemusten havainnointiin ja reflektioon, ovat keskeisiä asioita tunnetaidoissa ja itsehoivassa.

Vasta korkeimmalla pyramiditasolla on potilaan traumahistorian kartoitus. Jotta hammaslääkäri kykenee tähän potilasturvallisesti ja itseään säästäen, täytyy hänellä olla jo asiantuntemusta traumaterapiasta.

Laadukas terveydenhoidon tarjonta rakentuu kokonaisvaltaisesti hyvinvoivien terveydenhoidon ammattilaisten toimijuudelle ja arvostavalle yhteistyölle. Meidän tulee vaatia yhä pontevammin, että paitsi potilaiden, myös meidän omaa hyvinvointiamme mitataan. Sillä täytyy olla merkitystä kun valitaan sote-palveluja tarjoavia organisaatioita. Muuten olemme stressiperäistä pahoinvointia ja sairautta tuottavassa noidankehässä.

Lisätietoa traumainformoiduista koulutuksista:  esisuomi@gmail.com, katisarvela.com

Hypnoosi vai mindfulness?

Seuraava pohdinta, on tiivistelmä HLL Kati Sarvelan alustuksesta 20.1.2018 Toivoa ja iloa-tapahtumassa (Yhdistävä Lääketiede ry):

Hypnoosilla ja tietoisella hyväksyvällä läsnäololla (mindfulness) on joitakin eroja, mutta paljon myös päällekkäisyyttä. Kummankin menetelmän terveyshyödyistä on selkeää näyttöä. Suurin ero lienee niiden historiallisissa juurissa. Seuraavassa esitän jatkokeskusteluja avaavasti omia havaintojani niiden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Mindfulnessin juuret on idän buddhalaisissa perinteissä, vaikka on myös mindfulnessin edustajia, jotka nojaavat alun alkaen vain länsimaiseen tieteeseen (esim. Ellen Langer) . Mindfulness on pyritty puhdistamaan buddhalaisista käsitteistä, kokemuksellisiksi, tieteen vahvistamiksi, hyviksi koetuiksi, kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviksi, käytännöiksi.

Hypnoosin juuret ovat länsimaisessa hengellisissä, filosofisissa ja parantavissa käytännöissä, alkaen Egyptin (5000 ekr) ”unitaloista”, Asklepioksen temppeleihin ja orakkeleihin. Varsinainen hypnoosi kliinisenä käytäntönä juontaa Anton Mesmerin animaaliseen magnetismiin.

Perinteisesti kliinisessä hypnoosissa on käytetty tietoisesti hyväksi suggestioita päämääräsuuntautuneesti (esim. tupakanpolton lopettamien). Mindfulness perinteessäkin niitä käytetään, mutta niiden käyttö ei ole ollut yhtä korostunutta ja läpinäkyvää kuin edellisessä.

Mindfulness alun alkaen on ollut harjoite, jolla ei tavoitella mitään käytännöllistä päämäärää. Toki tavoitteen voi ajatella olevan ”alkuperäisessä” mindfulnessissa kokonaisvaltaisen viisauden, kärsivällisyyden ja mielenrauhan lisääminen. Sekä hypnoosissa että meditaatiossa on mahdollista päästä kiinni tietoisuuden tiloihin, jossa koetaan voimakkaan keskittynyt, fokusoitunut, tai laajentunut tietoisuus.

Sekä hypnoosia että meditaatiota voi käyttää hyväksi kokemukselliseen oppimiseen, jossa ihminen kasvaa yhä enemmän itseohjautuvaksi, omasta terveydestä vastaavaksi, aktiiviseksi kansalaiseksi. Itse pidän tietoisuustaitoja sateenvarjokäsitteenä, jolloin molempia perinteitä voi hyödyntää. Hypnoosissa perinteisesti on ollut enemmän kyse vuorovaikutuksellisesta prosessista (hypnoosin kohde/hypnotisti) ja mindfulness on ollut enemmän yksilölähtöistä, omakohtaista kokemista. Toisaalta on myös itsehypnoosia ja toisen henkilön ohjaamaa meditatiivista mindfulnessia. Hypnoosissa on korostuneemmin erilaisia mielikuvaharjoituksia ja symbolista työskentelyä, kun taas mindfulnessharjoituksissa on painottuneet erilaiset kehotietoisuusharjoitukset.

Mindfulnessia on alettu yhä enenevässä määrin liittämään päämääräsuuntautuneesti länsimaisiin psykoterapioihin (esim. mindfulness based cognitive therapy, sensomotrinen psykoterapia) ja luoviin terapeuttisiin käytäntöihin (taideterapiat), ja tätä kautta selkeästi käytännöllisiin, kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia edistäviin päämääriin (esim. masennuksen ja kivunhoito). On myös yhä enenevässä määrin ohjattuja mindfulness meditaatioita (esim. nukahtamista helpottavat meditaatiot), joita on vaikea erottaa hypnoosiperinteestä nousevista mielikuvaharjoituksista.

Näyttää siltä, että hypnoosi- ja mindfulness-perinteet ovat yhä enenevässä määrin sulautumassa toinen toisiinsa. Itä ja länsi ovat olleet kautta aikojen olleet tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Muuntuneita tajunnantiloja hyödyntävien perinteiden vuorovaikutus-ja integraatioprosessi vaikuttaa tällä hetkellä vain kiihtyvän.

Hajamietteitä hammaslääkärikäynneistäni

Alla erään kuhmolaisen miehen hammashoitopelkotarinaa.  Onneksi ajat ovat noista ajoista ovat muuttuneet. Sekin näkyy tarinassa.  Jos haluat oman kertomuksesi julkaistavaksi sivustollamme, lähetä se näytille sähköpostiini esisuomi(at) gmail.com.

 

Lapsuuteni hammaslääkärireissut ovat jälkeen päin ajatellen olleet psykologisesti lähes nerokkaan pelottaviksi suunniteltuja.

 

Olimme pienen kyläkoulun oppilaita jotka hammaslääkäripäivänä lastattiin pieneen koulubussiin ja kuskattiin Kuhmon kirkonkylään. Isommat pelottelivat tietysti parhaansa mukaan pienempiä, jos vain omalta peloltaan ehtivät.

 

Perillä menimme kerrostaloon, jossa hammaslääkäriasema silloin sijaitsi. Odotushuoneessa ei ollut tarpeeksi istuimia joten suuri osa meistä istui lattialla nojaten kylki kyljessä tummanruskeaksi maalattuun betoniseinään. Lattia oli tummanvihreä ja kylmä. Värit olivat kai tyypillisiä 1970-luvun alun värejä, mutta minun mieleeni on jäänyt tummuus.

 

Ei tietysti ollut puhettakaan, että meille olisi kerrottu hoitovuorot etukäteen – olisiko kerrottu, vaikka joku meistä olisikin rohjennut kysyä. Sen sijaan istuimme vain kuin kuolemaantuomitut säpsähtäen koko vielä hoitamatta oleva joukko, kun hammaslääkärin ovi avautui ja saimme kuulla hoitajan komentavan sisään seuraavan uhrin. Jo vuoronsa saaneet tietysti pelottelivat vuoroaan odottavia parhaansa mukaan, paitsi rohkeimmat, jotka olivat uskaltaneet lähteä hetkeksi kirkonkylän kauppoihin.

 

Kun itse olin joutunut ensimmäisen kerran mukaan tällaiselle reissulle, oli minulla sikäli tuuria, että hampaani olivat vielä ehjät. Taisin siitä saada pienen kehaisunkin, mutta sen muistan että sieltä päästyäni minulla oli nälkä ja äidin mukaani tekemä Lihakunnan purkkilihalla päällystetty ruisleipä maistui poikkeuksellisen hyvältä.

 

Seuraavalla kerralla en sitten enää ollutkaan yhtä onnekas. Löytyi muutama reikä, jotka korjattiin saman tien. Ja sattuihan se, mutten muista kuitenkaan huutaneeni vaan korkeintaan ynähtäneeni. Muistan katsoneeni poratelineen varressa liikkuneiden vaijereiden liikkeitä, ja suussa tuntui siltä että siellä pyöri sen kokoinen pora, jolla yksi hammas hajoaa tohjoksi hetkessä ja seuraava odottaa vuoroaan. No, hengissä selvisin, ja nyt ainakin tiesin kokemuspohjalta laajemminkin, mitä hammaslääkärissä käynti voi merkitä. Seuraava käynti ei tuntunut pelottavalta, kun oli tiedossa vain paikkojen kiillotukset – sen kai kertoi itse hammaslääkäri tai sitten muut oppilaat osasivat valistaa.

 

Sen jälkeen on sitten menty enemmän tai vähemmän huonolla tuurilla vuodesta toiseen. Toisinaan reikiä ei ole löytynyt, mutta joskus niitä on ollut useita ja käyntejä hammaslääkärillä sen mukaan. Armeija-aikana minulle tehtiin toistaiseksi ainoa juurihoito, mutta siitäkin selvittiin.

 

On minulta hampaita poistettukin, eli jotakin tiedän siitäkin. Kouluikäisenä heräsin yöllä hammassärkyyn, ja lieneekö tulehduksesta johtunut että aamuyön valvottuani oli muutenkin kuumeinen olo. Onneksi kotoa sattui olemaan asiaa Kuhmon keskustaan, ja se taisi olla yksityishammaslääkäri, joka sen maitohampaani poisti. Enemmän se sattui kuin maitohampaan irtoaminen omia aikojaan, ja muistelen saaneeni katsoakin sitä hammasta. Muistan odotushuoneessa istuneeni poskea pidellen ja halunneenni lähteä hetimiten muille asioille ja kauppoihin. Äidin kysyessä mahdollisesta huonosta voinnista sanoin pikkuvanhasti, että “Se on sitte sen aijan murhe!”, mikä herätti odotushuoneessa istuneessa nuoressa miehessä hilpeyttä.

 

Viisaudenhampaitten poistamisen aika tuli lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Olin silloin vielä yliopiston kirjoissa, eli homman hoiti Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Paria ensimmäistä hammasta poistaessa hammaslääkäri totesi ensimmäisen poiston jälkeen sen lähteneen melkein pihdeillä tökkäämällä. Toista hän sitten väänteli pitkään, ja jossakin vaiheessa sitten kuului huolestuttava murahdus hammashoitajalle: “Perhana, nyt lähti luustakin pala!”. Ehkä siinä tilanteessa olisi kannattanut olla kertomatta tilanteesta asiakkaalle, vaikka kohta hammaslääkäri kyllä jo pääsikin kertomaan, että mitään dramaattista ei loppujen lopuksi ollut tapahtunut. Kaksi jäljellä olevaa viisaudenhammasta sitten poistettiin myöhemmin kirurgisesti.

 

Ajan myötä on rohkaistunut kyselemään hoitotoimenpiteistä ja ovathan hammashoitoloiden ja hammaslääkäriasemien hoitokäytännötkin muuttuneet asiakaslähtöisemmiksi. Sekä omia lapsiani aikoinaan hammashoitolassa käyttäessä tai omien hoitokäyntieni yhteydessä olen tämän huomannut. Ainakaan en enää joudu istumaan lattialla odottaessani vuoroa hammaslääkäriin.

 

Sote-soppa hammashoidossa tarvitsee uuden reseptin?

Soten kriisi ja ihmiskäsityksen laajentaminen

Traumatietämys on parhaillaan räjäyttämässä ymmärrystämme ihmisestä.

Psykiatri Antti Leikola kirjoittaa: Trauma-dissosiaatio viitekehyksen kautta myös vanhanaikainen kartesiolaisuus, eli mielen ja ruumiin välinen jyrkkä erottelu vetää viimeisiä hengenvetojaan ennen väistymistään. Uusi näkökulma mahdollistaa käytännönläheisemmän tieteenkehityksen… Emotionaalinen trauma ei ole pelkästään psykiatrian sisäinen vaan tärkeä koko yhteiskuntaa koskeva asia. (Viisi naista, sata elämää 2016) Traumat koskettavat myös meitä, hammashoidon ammattilaisia esimerkiksi hammashoitopelon ja oman empatiaväsymyksen muodossa.

Terveydenhoito, ja sen mukana myös lääketiede, ovat tällä hetkellä kriisissä. Ne ovat paitsi taloudellisessa, myös uskomus- ja arvokriisissä. Olemme oppineet, että kaiken hoitamisen tulisi perustua näyttöön perustuvalle tiedolle. Tiedämme samalla, että sen tulisi perustua myös yhteisöllisyydelle, ihmisen arvostukselle ja hänen ainutkertaisuutensa kunnioitukselle. Yhä useampi ruohonjuuritason auttaja on oivaltanut, että hoitohenkilökunnan empaattinen, hyväksyvä läsnäolo, aktivoi potilaan omia parantavia psyykkisiä voimavaroja ja samanaikaisesti parantaa myös hänen immuunivastetta.

Me ”kovan tieteellisen näytön” edustajat joudumme vähitellen avaamaan silmämme laajemmalle ihmiskäsitykselle, moniammatilliselle yhteistyölle ja kokemukselliselle näytölle. Esimerkiksi tietoisuustaidoista ja luovasta itsehoidollisesta kirjoittamisesta on molemmista tuhansien vuosien kokemuksellinen näyttö. Niiden avulla voimme oppia säätelemään omaa autonomista hermostoamme, stressiämme — myös traumaperäistä stressiämme.

Henkilökohtaisesti otan kiitollisena vastaan sen, että terveydenhoidon ammattilainen saa jälleen puhua myös omasta kokemuksestaan. Monet aikamme lääketieteen edelläkävijät kuten Jon Kabat-Zinn, rohkaisevat meitä käyttämään hoitamisessa kiellettyinä tabuina pidettyjä käsitteitä, kuten rakkautta ja myötätuntoa.

Soten alistavat hierarkiat rakenteiden natisevat vanhuuttaan

Eikö annattaisi nyt pysähtyä sotessa miettimään, kuinka paljon Suomen teveydenhoidonjärjestelmässä vielä vanhakantaista, hierarkkista, alistavaa ja esineellistevää asennetta ja vuorovaikutusta. Kuka määrittää potilaslähtöisen hoitamisen? Potilas ja hänen yhteistyökumppaninsa sotessa vai asiantuntijoiden ohjaamat byrokraatit, etäällä, työpöytiensä äärellä?

Vaikuttaa huolestuttavasti siltä, että yhä useammalta terveydenhoidon ammattilaiselta on katoamassa usko omiin, toimintaa sääteleviin, rakenteisiin (Valviira, Kela). Ne tuntuvat lian monissa tapauksissa ohjaavan terveydenhoidon ammattilaisia normatiiviseen, yksisilmäisiin hoitokäytäntöihin, tehokkuusajatteluun, ammattikuntien saavuttaminen etujen ylläpitämiseen eivätkä ne vaikuta enää ajavan aidosti potilaan etua. Ne syövät myös ammattilaisen oikeutta ja luottamusta omaan ammatilliseen kokemukseen ja potilaskohtaiseen harkintaan.

Minun sisintäni raastaa monta kysymystä. Onko hallintarakenteet rakennettu pönkittämään ammatillisia karsinoita ja yksisilmäitä taloudellista ajattelua? Palvelevatko ne aidosti potilaan hyvää? Olemmeko rakentamassa rahastusjärjestelmää, joka hienosti palvelee talouskasvua, ja osakkeen omistajia, mutta yhä huonommin potilasta?

Tarvitsemme toki säätelyjärjestelmää, mutta on pidettävä huoli, että se on sellainen, että meidän kansalaisten usko ja luottamus siihen säilyy. Olemme potilaslähtöisessä terveydenhoitojärjestelmässä potilaittemme yhteistyökumppaneita. Aidosti potilaslähtöisessä hoitamisessa päätöksenteko on lähellä ihmistä.

Terveys ei ole vain henkilökohtainen asia

Paljon pahonvointia, kärsimystä ja jopa sairautta aiheuttaa se, että ihminen ei tule kohdatuksi. Terveyteemme liittyvät ongelmat eivät ole vain omiamme, vaan monet niistä ovat seurausta kollektiivisista ongelmista, kuten pirstoutuneista yhteisöistä, lapsuuden kaltoinkohtelusta ja esineellistävästä ihmiskuvasta. Hammashoitopelkoiselle vastaanoton esineellistävä, kylmä, kliininen tunneilmasto, voi olla ”triggeri” alistavan lapsuudenympäristön tunneilmapiirin. Se voi herättää kipeitä takaumia.

Kautta aikojen hyvät (hammas)lääkärit ovat, usein tiedostamattaan, oivaltaneet myötätuntoisen läsnäolon ja kanssa kulkemisen merkityksen hoitotyössä. Nyt kannattaisi pysähtyä miettimään, miten pidämme huolen siitä, ettei Suomen taantumuksellinen, rakenteissa pesivä medikalisaatio, tee terveyden- ja sairauden hoitamisen organisaatioista, kylmiä toimenpidetehokkaita tempputehtaita. Pahimmassa skenaariossa yhä enenevässä määrin yhteisöllisiä ongelmia, kuten lapsuuden kaltoinkohtelun (ACE) ja traumojen (usein vieläpä järjestelmän jäsenten aiheuttama) tuottamaa pahonvointia siirretään erilaisin diagnoosein potilaiden kannettavaksi.

Vastalääkettä medikalisaatiolle on rakentaa traumatietoisella hoitamisella, ”antitraumaattinen” lempeä ja turvallinen hoitokulttuuri. Sen ilmapiiri rakentuu yhteisöllisyydelle ja hyväksyvällä läsnäololle, aidolle empaattiselle kohtaamiselle ja kumppanuudelle. Olemme kaikki täällä yhteistyössä rakentamassa, vähillä resursseillamme, parempaa järjestelmää kaikille kansalaisille.

Kyllä, kliininen, kylmä tempputehdas, voi näyttää tulokselliselta ekonomistien tilinpäätöksissä. Se voi olla myös pahimmillaan tehokas itseään ruokkiva järjestelmä. Se saattaa tuottaa tehokkaasti uusia taakkoja ja lisäongelmia potilaille. Ei tarvitse olla Antti Leikola ymmärtääkseen, että hammashoidon kustannuksia nostaa huomattavasti juuri lapsuudessa kaltoinkohdellut, usein syrjäytyneet ihmiset. Nämä kärsivien purukalusto ei parane vain lääkkeillä ja hammaslääketietellisillä tempuilla. He tarvitsevat kipeästi moniammatillista apua.

Hammashoitopelko paljastaa pirstoutuneen soten ongelmat

Traumatisoituneiden, pelkäävien potilaiden hoitaminen vaatii paljon aikaa ja se vie rahaa, eikä heistä vastuunottamista voida vierittää pelkästään hammashoitohenkilökunnalle. On sitäpaitsi eettisesti kyseenalaista toimintaa, että näitä ihmisiä rahastetaan kallein nukutushoidon, joista Kelan korvaukset ovat minimaalisen pienet. Heille olisi kyettävä tarjoamaan samanaikaisesti moniammatillista apua ja tukea. Hammashoidon karsinoiminen terveydenhoidon erillissaarreekkeeksi tekee kokonaisvaltaisen hoitamisen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi.

Hammashoitopelossa korostuu ongelmat, jotka juontavat siitä, että hammashoito on historiallisista syistä kasvanut rakenteellisesti omaksi osa-alueekseen. Juuri pelkäävät tarvitsisivat laajempaa ihmiskuvaa, omien tieteen rajojen ylittämistä.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi sote-uudistuksessa sitä ei haluta liittää hammashoitoa kiinteämmäksi osaksi muuta järjestelmää. Hammashoidon karsinoiminen vaikeuttaa todellisen ennaltaehkäisevän työn tekemistä, puuttumista hammashoitojärjestelmää kuormittavien ihmisten pahoinvoinnin, tyypillisesti traumaperäisiin, juuriin.

Mikäli haluamme todellisia säästöjä terveydenhoidon, myös hammashoidon kustannuksiin, tulisi meidän pitää hyvä huoli lapsista ja lapsiperheistä. Jälleen lainaten Leikolaa: Hermostollisen muovautuvuuden yleisten periaatteiden mukaan lasten persoonallisuuden rakentumiseen vaikuttavat ennen kaikkea heidän kasvuolosuhteensa ja sosiaaliset vuorovakutussuhteensa. Kukaan ei voi olla itse vastuussa siitä, millaiseen ympäristöön, perheeseen tai yhteisöön hän syntyy. Syrjäytymisen ja lapuudenkaltoin kohtelun ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen niiden seuraamuksiin, toisi suurimmat ennaltaehkäisevät säästöt terveydenhoitoon, myös hammashoitoon.

Sotejärjestelmä ei voi vierittää lapsuuden kaltoinkohtelun seuraamuksia, kun se ilmenee rapistuneena hampaiston, vain hammashoitohenkilökunnan harteille. Tarvitsemme sairauksien ennaltaehkäisyyn tehokkaat moniammatilliset verkostot, esimerkiksi sosiaalitoimen ja psykoterapeuttisen tuen. Näiden kaltoinkohdeltujen ihmisten ensisijainen ongelma kun ei ole hampaissa, vaikka se ilmeneekin niiden vaurioina.

Voin kertoa omasta kokemuksesta, että hammashoitopelkoisen hoitaminen on aikaa vievää ja raskasta työtä. Kun hammashoitohenkilökunta tekee sitä erillisenä yksikkönä, ilman moniammatillista tukea, se on myös turhauttavaa ja joskus myös henkilökuntaa traumatisoivaa. Usein on niin, että hammaskalustosta ei tule koskaan valmista, koska ongelman traumaperäisiin juuriin ei tartuta. Lisäksi hammaslääkäri/suuhygienisti joutuu kohtaamaan omia kipeitä tunteitaan, minkä vuoksi helpoin tie, on yrittää luovia näistä potilaista vain mahdollisimman nopeasti eroon. En haluaisi nähdä tätä ilmiötä uudessa sotejärjestelmässä.

Ratkaisut yhteisöllisestä ajattelusta ja traumainformoidusta hoitamisesta

Paljon pahonvointia, kärsimystä ja myöhemmin myös stressiperäistä fyysistä sairautta aiheuttaa se, että ihminen ei tule kohdatuksi. Se voi jo alkaa lapsuudesta, kaltoinkohtelusta, tietämättömistä ja taitamattomista vanhemmista ja vaikkapa koulukiusaamisesta.

Ehkäpä sisällissodan ja maailmansodan jälkeiset sukupolvet ovat selvitäkseen arjesta joutuneet pakenemaan traumojaan siinä määrin, että olemme rakentaneet epäterveen yksilökeskeinen medikalisaatiokulttuurin, jossa ei ole kyetty kohtaamaan kipeitä omia ja potilaan kokemuksia ja tunteita. Vanhemmat sukupolvesta toiseen eivät ole kyenneet riittävästi peilaamaan omia eikä lapsen sisäisiä kokemuksia.

Trauma pirstoo yksilön kehomielen. Ehkä tunnetaitojen puutteen ja traumataakkojen mukana emotionaalisesti kylmä, pirstounut rakenne, alistavine ja ojentavine hierakioineen, pesiytyi myös terveydenhoitoomme rakenteisiin. Traumaprosessit ovat paralleleja. Psykiatri Sandra Bloomin (Restoring Sanctuarity,2013) ne organisoivat yhtälailla ihmispersoonan kuin yhteisöjen rakenteita.

Emme ole vain geeniemme ilmentymiä, vaan meidän psykofyysinen hyvinvointimme muovautuu sosiaalisissa suhteissamme. Vaikka hammashoitopelko ilmenee henkilökohtaisena ongelmana, tai ratkaisukeskeisesti sanottuna, haasteena, se on pikemminkin suhteellinen. Se on seurausta enemmän traumahistoriastamme taakoista kuin vain geeneistämme. Tiedämme, että tyypillisesti hammashoitopelkoon liittyy lapsuuden kaltoin kohtelua ja/tai terveydenhoitojärjestelmän itsensä aiheuttamia traumoja. Meidän diagnostiikkamme kuitenkin rakentuu yksilökeskeiselle ajattelulle, jossa vieritämme ongelman vain yksilön harteille, mikä saattaa vain entisestään lisätä yksilön taakkakertymää. Meidän terveydenhoidon ammattilaisten täytyy oppia katsomaan asioita laajempina ilmiöinä, sairaiden yhteisöjen ja rakenteiden ongelmina.

Meillä on kummallinen järjestelmä. Autoritaarisella, kylmällä, esineellistävällä asenteellamme, me lääkärit/hammaslääkärit, saamme melko vapaasti kolhia ja traumatisoida asiakkaitamme. Traumojen hoitamiseen tarvitsemme vähintäänkin toisen alan loppututkinnon.

Mielestäni olisi aika ryhtyä pohtimaan, kuinka saisimme koko terveydenhoitojärjestelmämme traumainformoiduksi. Väitän, että tällä tehtäisiin suuria rnnaltaehkäiseviä säästöjä terveydenhoidon kustannuksiin, mutta myös inhimilliseen kärsimykseen.

Lopuksi

Kautta aikojen hyvät hammaslääkärit ja lääkärit, puhumattakaan hoitajista, ovat omanneet laaja-alaisen humaanin ihmiskuvan. Meidän tulisi pitää huoli, että se säilyy. Ehkä pitäisi tehdä eettinen ryhtiliike: pitää huoli siitä, että medikalisaatio ei tee terveyden- ja sairauden hoitamisesta materialistiselle tehokkuudelle rakentuvia tempputehtaita, joissa helposti myös oma työnilo katoaa.

Auttajan työ kutsumuksena ja sydämen asiana nostetaan jälleen arvoonsa. Hammaslääketieteellisen ihmiskuvan on laajennettava itseään kokemuksellisiin kehomielimenetelmiin ja moniammatilliseen yhteistyöhön. Aika on kypsä yhdistävälle lääketieteelle.

Kyllä. Sote-soppa tarvitsee uuden reseptin. Minusta keitoksessa on paha sivumaku. Ehkä se kannattaa heittää kokonaan kompostiin. Sotessa kuhisee ja asenteet muuttuvat kovaa vauhtia tällä hetkellä ruohonjuuritasolla. Instituutioidenkin on tultava lähemmäksi ihmistä, muututtava lempeimmiksi ja myötätuntoisemmiksi, mikäli ne eivät halua kokonaan menettää uskottavuuttaan.

Terveysongelmamme eivät ole vain omiamme, vaan ne ovat yhteisiä ongelmia. Hammashoitopelkokaan ei ole vain potilaan ongelma. Se on meidän kaikkien yhteinen inhimillisen olemassa olon ilmiö ja haaste.