Hypnoosi vai mindfulness?

Seuraava pohdinta, on tiivistelmä HLL Kati Sarvelan alustuksesta 20.1.2018 Toivoa ja iloa-tapahtumassa (Yhdistävä Lääketiede ry):

Hypnoosilla ja tietoisella hyväksyvällä läsnäololla (mindfulness) on joitakin eroja, mutta paljon myös päällekkäisyyttä. Kummankin menetelmän terveyshyödyistä on selkeää näyttöä. Suurin ero lienee niiden historiallisissa juurissa. Seuraavassa esitän jatkokeskusteluja avaavasti omia havaintojani niiden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Mindfulnessin juuret on idän buddhalaisissa perinteissä, vaikka on myös mindfulnessin edustajia, jotka nojaavat alun alkaen vain länsimaiseen tieteeseen (esim. Ellen Langer) . Mindfulness on pyritty puhdistamaan buddhalaisista käsitteistä, kokemuksellisiksi, tieteen vahvistamiksi, hyviksi koetuiksi, kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviksi, käytännöiksi.

Hypnoosin juuret ovat länsimaisessa hengellisissä, filosofisissa ja parantavissa käytännöissä, alkaen Egyptin (5000 ekr) ”unitaloista”, Asklepioksen temppeleihin ja orakkeleihin. Varsinainen hypnoosi kliinisenä käytäntönä juontaa Anton Mesmerin animaaliseen magnetismiin.

Perinteisesti kliinisessä hypnoosissa on käytetty tietoisesti hyväksi suggestioita päämääräsuuntautuneesti (esim. tupakanpolton lopettamien). Mindfulness perinteessäkin niitä käytetään, mutta niiden käyttö ei ole ollut yhtä korostunutta ja läpinäkyvää kuin edellisessä.

Mindfulness alun alkaen on ollut harjoite, jolla ei tavoitella mitään käytännöllistä päämäärää. Toki tavoitteen voi ajatella olevan ”alkuperäisessä” mindfulnessissa kokonaisvaltaisen viisauden, kärsivällisyyden ja mielenrauhan lisääminen. Sekä hypnoosissa että meditaatiossa on mahdollista päästä kiinni tietoisuuden tiloihin, jossa koetaan voimakkaan keskittynyt, fokusoitunut, tai laajentunut tietoisuus.

Sekä hypnoosia että meditaatiota voi käyttää hyväksi kokemukselliseen oppimiseen, jossa ihminen kasvaa yhä enemmän itseohjautuvaksi, omasta terveydestä vastaavaksi, aktiiviseksi kansalaiseksi. Itse pidän tietoisuustaitoja sateenvarjokäsitteenä, jolloin molempia perinteitä voi hyödyntää. Hypnoosissa perinteisesti on ollut enemmän kyse vuorovaikutuksellisesta prosessista (hypnoosin kohde/hypnotisti) ja mindfulness on ollut enemmän yksilölähtöistä, omakohtaista kokemista. Toisaalta on myös itsehypnoosia ja toisen henkilön ohjaamaa meditatiivista mindfulnessia. Hypnoosissa on korostuneemmin erilaisia mielikuvaharjoituksia ja symbolista työskentelyä, kun taas mindfulnessharjoituksissa on painottuneet erilaiset kehotietoisuusharjoitukset.

Mindfulnessia on alettu yhä enenevässä määrin liittämään päämääräsuuntautuneesti länsimaisiin psykoterapioihin (esim. mindfulness based cognitive therapy, sensomotrinen psykoterapia) ja luoviin terapeuttisiin käytäntöihin (taideterapiat), ja tätä kautta selkeästi käytännöllisiin, kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia edistäviin päämääriin (esim. masennuksen ja kivunhoito). On myös yhä enenevässä määrin ohjattuja mindfulness meditaatioita (esim. nukahtamista helpottavat meditaatiot), joita on vaikea erottaa hypnoosiperinteestä nousevista mielikuvaharjoituksista.

Näyttää siltä, että hypnoosi- ja mindfulness-perinteet ovat yhä enenevässä määrin sulautumassa toinen toisiinsa. Itä ja länsi ovat olleet kautta aikojen olleet tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Muuntuneita tajunnantiloja hyödyntävien perinteiden vuorovaikutus-ja integraatioprosessi vaikuttaa tällä hetkellä vain kiihtyvän.

Mainokset

Hajamietteitä hammaslääkärikäynneistäni

Alla erään kuhmolaisen miehen hammashoitopelkotarinaa.  Onneksi ajat ovat noista ajoista ovat muuttuneet. Sekin näkyy tarinassa.  Jos haluat oman kertomuksesi julkaistavaksi sivustollamme, lähetä se näytille sähköpostiini esisuomi(at) gmail.com.

 

Lapsuuteni hammaslääkärireissut ovat jälkeen päin ajatellen olleet psykologisesti lähes nerokkaan pelottaviksi suunniteltuja.

 

Olimme pienen kyläkoulun oppilaita jotka hammaslääkäripäivänä lastattiin pieneen koulubussiin ja kuskattiin Kuhmon kirkonkylään. Isommat pelottelivat tietysti parhaansa mukaan pienempiä, jos vain omalta peloltaan ehtivät.

 

Perillä menimme kerrostaloon, jossa hammaslääkäriasema silloin sijaitsi. Odotushuoneessa ei ollut tarpeeksi istuimia joten suuri osa meistä istui lattialla nojaten kylki kyljessä tummanruskeaksi maalattuun betoniseinään. Lattia oli tummanvihreä ja kylmä. Värit olivat kai tyypillisiä 1970-luvun alun värejä, mutta minun mieleeni on jäänyt tummuus.

 

Ei tietysti ollut puhettakaan, että meille olisi kerrottu hoitovuorot etukäteen – olisiko kerrottu, vaikka joku meistä olisikin rohjennut kysyä. Sen sijaan istuimme vain kuin kuolemaantuomitut säpsähtäen koko vielä hoitamatta oleva joukko, kun hammaslääkärin ovi avautui ja saimme kuulla hoitajan komentavan sisään seuraavan uhrin. Jo vuoronsa saaneet tietysti pelottelivat vuoroaan odottavia parhaansa mukaan, paitsi rohkeimmat, jotka olivat uskaltaneet lähteä hetkeksi kirkonkylän kauppoihin.

 

Kun itse olin joutunut ensimmäisen kerran mukaan tällaiselle reissulle, oli minulla sikäli tuuria, että hampaani olivat vielä ehjät. Taisin siitä saada pienen kehaisunkin, mutta sen muistan että sieltä päästyäni minulla oli nälkä ja äidin mukaani tekemä Lihakunnan purkkilihalla päällystetty ruisleipä maistui poikkeuksellisen hyvältä.

 

Seuraavalla kerralla en sitten enää ollutkaan yhtä onnekas. Löytyi muutama reikä, jotka korjattiin saman tien. Ja sattuihan se, mutten muista kuitenkaan huutaneeni vaan korkeintaan ynähtäneeni. Muistan katsoneeni poratelineen varressa liikkuneiden vaijereiden liikkeitä, ja suussa tuntui siltä että siellä pyöri sen kokoinen pora, jolla yksi hammas hajoaa tohjoksi hetkessä ja seuraava odottaa vuoroaan. No, hengissä selvisin, ja nyt ainakin tiesin kokemuspohjalta laajemminkin, mitä hammaslääkärissä käynti voi merkitä. Seuraava käynti ei tuntunut pelottavalta, kun oli tiedossa vain paikkojen kiillotukset – sen kai kertoi itse hammaslääkäri tai sitten muut oppilaat osasivat valistaa.

 

Sen jälkeen on sitten menty enemmän tai vähemmän huonolla tuurilla vuodesta toiseen. Toisinaan reikiä ei ole löytynyt, mutta joskus niitä on ollut useita ja käyntejä hammaslääkärillä sen mukaan. Armeija-aikana minulle tehtiin toistaiseksi ainoa juurihoito, mutta siitäkin selvittiin.

 

On minulta hampaita poistettukin, eli jotakin tiedän siitäkin. Kouluikäisenä heräsin yöllä hammassärkyyn, ja lieneekö tulehduksesta johtunut että aamuyön valvottuani oli muutenkin kuumeinen olo. Onneksi kotoa sattui olemaan asiaa Kuhmon keskustaan, ja se taisi olla yksityishammaslääkäri, joka sen maitohampaani poisti. Enemmän se sattui kuin maitohampaan irtoaminen omia aikojaan, ja muistelen saaneeni katsoakin sitä hammasta. Muistan odotushuoneessa istuneeni poskea pidellen ja halunneenni lähteä hetimiten muille asioille ja kauppoihin. Äidin kysyessä mahdollisesta huonosta voinnista sanoin pikkuvanhasti, että “Se on sitte sen aijan murhe!”, mikä herätti odotushuoneessa istuneessa nuoressa miehessä hilpeyttä.

 

Viisaudenhampaitten poistamisen aika tuli lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Olin silloin vielä yliopiston kirjoissa, eli homman hoiti Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Paria ensimmäistä hammasta poistaessa hammaslääkäri totesi ensimmäisen poiston jälkeen sen lähteneen melkein pihdeillä tökkäämällä. Toista hän sitten väänteli pitkään, ja jossakin vaiheessa sitten kuului huolestuttava murahdus hammashoitajalle: “Perhana, nyt lähti luustakin pala!”. Ehkä siinä tilanteessa olisi kannattanut olla kertomatta tilanteesta asiakkaalle, vaikka kohta hammaslääkäri kyllä jo pääsikin kertomaan, että mitään dramaattista ei loppujen lopuksi ollut tapahtunut. Kaksi jäljellä olevaa viisaudenhammasta sitten poistettiin myöhemmin kirurgisesti.

 

Ajan myötä on rohkaistunut kyselemään hoitotoimenpiteistä ja ovathan hammashoitoloiden ja hammaslääkäriasemien hoitokäytännötkin muuttuneet asiakaslähtöisemmiksi. Sekä omia lapsiani aikoinaan hammashoitolassa käyttäessä tai omien hoitokäyntieni yhteydessä olen tämän huomannut. Ainakaan en enää joudu istumaan lattialla odottaessani vuoroa hammaslääkäriin.

 

Sote-soppa hammashoidossa tarvitsee uuden reseptin?

Soten kriisi ja ihmiskäsityksen laajentaminen

Traumatietämys on parhaillaan räjäyttämässä ymmärrystämme ihmisestä.

Psykiatri Antti Leikola kirjoittaa: Trauma-dissosiaatio viitekehyksen kautta myös vanhanaikainen kartesiolaisuus, eli mielen ja ruumiin välinen jyrkkä erottelu vetää viimeisiä hengenvetojaan ennen väistymistään. Uusi näkökulma mahdollistaa käytännönläheisemmän tieteenkehityksen… Emotionaalinen trauma ei ole pelkästään psykiatrian sisäinen vaan tärkeä koko yhteiskuntaa koskeva asia. (Viisi naista, sata elämää 2016) Traumat koskettavat myös meitä, hammashoidon ammattilaisia esimerkiksi hammashoitopelon ja oman empatiaväsymyksen muodossa.

Terveydenhoito, ja sen mukana myös lääketiede, ovat tällä hetkellä kriisissä. Ne ovat paitsi taloudellisessa, myös uskomus- ja arvokriisissä. Olemme oppineet, että kaiken hoitamisen tulisi perustua näyttöön perustuvalle tiedolle. Tiedämme samalla, että sen tulisi perustua myös yhteisöllisyydelle, ihmisen arvostukselle ja hänen ainutkertaisuutensa kunnioitukselle. Yhä useampi ruohonjuuritason auttaja on oivaltanut, että hoitohenkilökunnan empaattinen, hyväksyvä läsnäolo, aktivoi potilaan omia parantavia psyykkisiä voimavaroja ja samanaikaisesti parantaa myös hänen immuunivastetta.

Me ”kovan tieteellisen näytön” edustajat joudumme vähitellen avaamaan silmämme laajemmalle ihmiskäsitykselle, moniammatilliselle yhteistyölle ja kokemukselliselle näytölle. Esimerkiksi tietoisuustaidoista ja luovasta itsehoidollisesta kirjoittamisesta on molemmista tuhansien vuosien kokemuksellinen näyttö. Niiden avulla voimme oppia säätelemään omaa autonomista hermostoamme, stressiämme — myös traumaperäistä stressiämme.

Henkilökohtaisesti otan kiitollisena vastaan sen, että terveydenhoidon ammattilainen saa jälleen puhua myös omasta kokemuksestaan. Monet aikamme lääketieteen edelläkävijät kuten Jon Kabat-Zinn, rohkaisevat meitä käyttämään hoitamisessa kiellettyinä tabuina pidettyjä käsitteitä, kuten rakkautta ja myötätuntoa.

Soten alistavat hierarkiat rakenteiden natisevat vanhuuttaan

Eikö annattaisi nyt pysähtyä sotessa miettimään, kuinka paljon Suomen teveydenhoidonjärjestelmässä vielä vanhakantaista, hierarkkista, alistavaa ja esineellistevää asennetta ja vuorovaikutusta. Kuka määrittää potilaslähtöisen hoitamisen? Potilas ja hänen yhteistyökumppaninsa sotessa vai asiantuntijoiden ohjaamat byrokraatit, etäällä, työpöytiensä äärellä?

Vaikuttaa huolestuttavasti siltä, että yhä useammalta terveydenhoidon ammattilaiselta on katoamassa usko omiin, toimintaa sääteleviin, rakenteisiin (Valviira, Kela). Ne tuntuvat lian monissa tapauksissa ohjaavan terveydenhoidon ammattilaisia normatiiviseen, yksisilmäisiin hoitokäytäntöihin, tehokkuusajatteluun, ammattikuntien saavuttaminen etujen ylläpitämiseen eivätkä ne vaikuta enää ajavan aidosti potilaan etua. Ne syövät myös ammattilaisen oikeutta ja luottamusta omaan ammatilliseen kokemukseen ja potilaskohtaiseen harkintaan.

Minun sisintäni raastaa monta kysymystä. Onko hallintarakenteet rakennettu pönkittämään ammatillisia karsinoita ja yksisilmäitä taloudellista ajattelua? Palvelevatko ne aidosti potilaan hyvää? Olemmeko rakentamassa rahastusjärjestelmää, joka hienosti palvelee talouskasvua, ja osakkeen omistajia, mutta yhä huonommin potilasta?

Tarvitsemme toki säätelyjärjestelmää, mutta on pidettävä huoli, että se on sellainen, että meidän kansalaisten usko ja luottamus siihen säilyy. Olemme potilaslähtöisessä terveydenhoitojärjestelmässä potilaittemme yhteistyökumppaneita. Aidosti potilaslähtöisessä hoitamisessa päätöksenteko on lähellä ihmistä.

Terveys ei ole vain henkilökohtainen asia

Paljon pahonvointia, kärsimystä ja jopa sairautta aiheuttaa se, että ihminen ei tule kohdatuksi. Terveyteemme liittyvät ongelmat eivät ole vain omiamme, vaan monet niistä ovat seurausta kollektiivisista ongelmista, kuten pirstoutuneista yhteisöistä, lapsuuden kaltoinkohtelusta ja esineellistävästä ihmiskuvasta. Hammashoitopelkoiselle vastaanoton esineellistävä, kylmä, kliininen tunneilmasto, voi olla ”triggeri” alistavan lapsuudenympäristön tunneilmapiirin. Se voi herättää kipeitä takaumia.

Kautta aikojen hyvät (hammas)lääkärit ovat, usein tiedostamattaan, oivaltaneet myötätuntoisen läsnäolon ja kanssa kulkemisen merkityksen hoitotyössä. Nyt kannattaisi pysähtyä miettimään, miten pidämme huolen siitä, ettei Suomen taantumuksellinen, rakenteissa pesivä medikalisaatio, tee terveyden- ja sairauden hoitamisen organisaatioista, kylmiä toimenpidetehokkaita tempputehtaita. Pahimmassa skenaariossa yhä enenevässä määrin yhteisöllisiä ongelmia, kuten lapsuuden kaltoinkohtelun (ACE) ja traumojen (usein vieläpä järjestelmän jäsenten aiheuttama) tuottamaa pahonvointia siirretään erilaisin diagnoosein potilaiden kannettavaksi.

Vastalääkettä medikalisaatiolle on rakentaa traumatietoisella hoitamisella, ”antitraumaattinen” lempeä ja turvallinen hoitokulttuuri. Sen ilmapiiri rakentuu yhteisöllisyydelle ja hyväksyvällä läsnäololle, aidolle empaattiselle kohtaamiselle ja kumppanuudelle. Olemme kaikki täällä yhteistyössä rakentamassa, vähillä resursseillamme, parempaa järjestelmää kaikille kansalaisille.

Kyllä, kliininen, kylmä tempputehdas, voi näyttää tulokselliselta ekonomistien tilinpäätöksissä. Se voi olla myös pahimmillaan tehokas itseään ruokkiva järjestelmä. Se saattaa tuottaa tehokkaasti uusia taakkoja ja lisäongelmia potilaille. Ei tarvitse olla Antti Leikola ymmärtääkseen, että hammashoidon kustannuksia nostaa huomattavasti juuri lapsuudessa kaltoinkohdellut, usein syrjäytyneet ihmiset. Nämä kärsivien purukalusto ei parane vain lääkkeillä ja hammaslääketietellisillä tempuilla. He tarvitsevat kipeästi moniammatillista apua.

Hammashoitopelko paljastaa pirstoutuneen soten ongelmat

Traumatisoituneiden, pelkäävien potilaiden hoitaminen vaatii paljon aikaa ja se vie rahaa, eikä heistä vastuunottamista voida vierittää pelkästään hammashoitohenkilökunnalle. On sitäpaitsi eettisesti kyseenalaista toimintaa, että näitä ihmisiä rahastetaan kallein nukutushoidon, joista Kelan korvaukset ovat minimaalisen pienet. Heille olisi kyettävä tarjoamaan samanaikaisesti moniammatillista apua ja tukea. Hammashoidon karsinoiminen terveydenhoidon erillissaarreekkeeksi tekee kokonaisvaltaisen hoitamisen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi.

Hammashoitopelossa korostuu ongelmat, jotka juontavat siitä, että hammashoito on historiallisista syistä kasvanut rakenteellisesti omaksi osa-alueekseen. Juuri pelkäävät tarvitsisivat laajempaa ihmiskuvaa, omien tieteen rajojen ylittämistä.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi sote-uudistuksessa sitä ei haluta liittää hammashoitoa kiinteämmäksi osaksi muuta järjestelmää. Hammashoidon karsinoiminen vaikeuttaa todellisen ennaltaehkäisevän työn tekemistä, puuttumista hammashoitojärjestelmää kuormittavien ihmisten pahoinvoinnin, tyypillisesti traumaperäisiin, juuriin.

Mikäli haluamme todellisia säästöjä terveydenhoidon, myös hammashoidon kustannuksiin, tulisi meidän pitää hyvä huoli lapsista ja lapsiperheistä. Jälleen lainaten Leikolaa: Hermostollisen muovautuvuuden yleisten periaatteiden mukaan lasten persoonallisuuden rakentumiseen vaikuttavat ennen kaikkea heidän kasvuolosuhteensa ja sosiaaliset vuorovakutussuhteensa. Kukaan ei voi olla itse vastuussa siitä, millaiseen ympäristöön, perheeseen tai yhteisöön hän syntyy. Syrjäytymisen ja lapuudenkaltoin kohtelun ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen niiden seuraamuksiin, toisi suurimmat ennaltaehkäisevät säästöt terveydenhoitoon, myös hammashoitoon.

Sotejärjestelmä ei voi vierittää lapsuuden kaltoinkohtelun seuraamuksia, kun se ilmenee rapistuneena hampaiston, vain hammashoitohenkilökunnan harteille. Tarvitsemme sairauksien ennaltaehkäisyyn tehokkaat moniammatilliset verkostot, esimerkiksi sosiaalitoimen ja psykoterapeuttisen tuen. Näiden kaltoinkohdeltujen ihmisten ensisijainen ongelma kun ei ole hampaissa, vaikka se ilmeneekin niiden vaurioina.

Voin kertoa omasta kokemuksesta, että hammashoitopelkoisen hoitaminen on aikaa vievää ja raskasta työtä. Kun hammashoitohenkilökunta tekee sitä erillisenä yksikkönä, ilman moniammatillista tukea, se on myös turhauttavaa ja joskus myös henkilökuntaa traumatisoivaa. Usein on niin, että hammaskalustosta ei tule koskaan valmista, koska ongelman traumaperäisiin juuriin ei tartuta. Lisäksi hammaslääkäri/suuhygienisti joutuu kohtaamaan omia kipeitä tunteitaan, minkä vuoksi helpoin tie, on yrittää luovia näistä potilaista vain mahdollisimman nopeasti eroon. En haluaisi nähdä tätä ilmiötä uudessa sotejärjestelmässä.

Ratkaisut yhteisöllisestä ajattelusta ja traumainformoidusta hoitamisesta

Paljon pahonvointia, kärsimystä ja myöhemmin myös stressiperäistä fyysistä sairautta aiheuttaa se, että ihminen ei tule kohdatuksi. Se voi jo alkaa lapsuudesta, kaltoinkohtelusta, tietämättömistä ja taitamattomista vanhemmista ja vaikkapa koulukiusaamisesta.

Ehkäpä sisällissodan ja maailmansodan jälkeiset sukupolvet ovat selvitäkseen arjesta joutuneet pakenemaan traumojaan siinä määrin, että olemme rakentaneet epäterveen yksilökeskeinen medikalisaatiokulttuurin, jossa ei ole kyetty kohtaamaan kipeitä omia ja potilaan kokemuksia ja tunteita. Vanhemmat sukupolvesta toiseen eivät ole kyenneet riittävästi peilaamaan omia eikä lapsen sisäisiä kokemuksia.

Trauma pirstoo yksilön kehomielen. Ehkä tunnetaitojen puutteen ja traumataakkojen mukana emotionaalisesti kylmä, pirstounut rakenne, alistavine ja ojentavine hierakioineen, pesiytyi myös terveydenhoitoomme rakenteisiin. Traumaprosessit ovat paralleleja. Psykiatri Sandra Bloomin (Restoring Sanctuarity,2013) ne organisoivat yhtälailla ihmispersoonan kuin yhteisöjen rakenteita.

Emme ole vain geeniemme ilmentymiä, vaan meidän psykofyysinen hyvinvointimme muovautuu sosiaalisissa suhteissamme. Vaikka hammashoitopelko ilmenee henkilökohtaisena ongelmana, tai ratkaisukeskeisesti sanottuna, haasteena, se on pikemminkin suhteellinen. Se on seurausta enemmän traumahistoriastamme taakoista kuin vain geeneistämme. Tiedämme, että tyypillisesti hammashoitopelkoon liittyy lapsuuden kaltoin kohtelua ja/tai terveydenhoitojärjestelmän itsensä aiheuttamia traumoja. Meidän diagnostiikkamme kuitenkin rakentuu yksilökeskeiselle ajattelulle, jossa vieritämme ongelman vain yksilön harteille, mikä saattaa vain entisestään lisätä yksilön taakkakertymää. Meidän terveydenhoidon ammattilaisten täytyy oppia katsomaan asioita laajempina ilmiöinä, sairaiden yhteisöjen ja rakenteiden ongelmina.

Meillä on kummallinen järjestelmä. Autoritaarisella, kylmällä, esineellistävällä asenteellamme, me lääkärit/hammaslääkärit, saamme melko vapaasti kolhia ja traumatisoida asiakkaitamme. Traumojen hoitamiseen tarvitsemme vähintäänkin toisen alan loppututkinnon.

Mielestäni olisi aika ryhtyä pohtimaan, kuinka saisimme koko terveydenhoitojärjestelmämme traumainformoiduksi. Väitän, että tällä tehtäisiin suuria rnnaltaehkäiseviä säästöjä terveydenhoidon kustannuksiin, mutta myös inhimilliseen kärsimykseen.

Lopuksi

Kautta aikojen hyvät hammaslääkärit ja lääkärit, puhumattakaan hoitajista, ovat omanneet laaja-alaisen humaanin ihmiskuvan. Meidän tulisi pitää huoli, että se säilyy. Ehkä pitäisi tehdä eettinen ryhtiliike: pitää huoli siitä, että medikalisaatio ei tee terveyden- ja sairauden hoitamisesta materialistiselle tehokkuudelle rakentuvia tempputehtaita, joissa helposti myös oma työnilo katoaa.

Auttajan työ kutsumuksena ja sydämen asiana nostetaan jälleen arvoonsa. Hammaslääketieteellisen ihmiskuvan on laajennettava itseään kokemuksellisiin kehomielimenetelmiin ja moniammatilliseen yhteistyöhön. Aika on kypsä yhdistävälle lääketieteelle.

Kyllä. Sote-soppa tarvitsee uuden reseptin. Minusta keitoksessa on paha sivumaku. Ehkä se kannattaa heittää kokonaan kompostiin. Sotessa kuhisee ja asenteet muuttuvat kovaa vauhtia tällä hetkellä ruohonjuuritasolla. Instituutioidenkin on tultava lähemmäksi ihmistä, muututtava lempeimmiksi ja myötätuntoisemmiksi, mikäli ne eivät halua kokonaan menettää uskottavuuttaan.

Terveysongelmamme eivät ole vain omiamme, vaan ne ovat yhteisiä ongelmia. Hammashoitopelkokaan ei ole vain potilaan ongelma. Se on meidän kaikkien yhteinen inhimillisen olemassa olon ilmiö ja haaste.

 

Riisutaanko hypnoosi maagisesta kaavustansa? Neurotieteet arkipäiväistävät hypnoosin imago

– Kati Sarvela –

(Julkaistu aikaisemmin iloajatoivoa.fi sivuilla)

Hypnoosi on empatiaa ja suggestioita

Bessel van der Kolk ennustaa myyntihitiksi noussessa kirjassaan (Body Scores the Mind), että hypnoosi tekee ”come backin”, koska hypnoottisessa tilassa ihminen voi käsitellä kipeitäkin kokemuksia, ilman että ne musertavat ihmistä. Kokemusteni mukaan sama pätee taideterapioiden flow-tiloihin, transseihin. Voimme yhdistää näitä muuntuneita tajunnan tiloja hyväksyvään läsnäoloon. Itse puhun tietoisuustaidoista, silloin kun ihminen käyttää muuntuneita tajunnantiloja myötätuntoisesti, lisäämään oman itsensä tiedostusta ja sisäisen kokemusmaailman eheyttä. Seuraavassa kirjoituksessa keskityn hypnoosiin, joka on valitettavasti mindfulness-buumissa jäänyt sen jalkoihin.

Elviira Lang kolleegoineen (Confort Talk) on osoittanut,että empatialla voidaan selkeästi vähentää potilaan kivunkokemusta ja ahdistusta. Uusimmat hypnoositeoriat (EIT Empathy involvement theory, Ian Wicramasakera) olettavat, että empatia on eräs tärkeimpiä hypnoosin vaikutusmekanismeista. Näyttää kuitenkin siltä,että hypnoosi toimii vielä tehokkaammin kuin pelkkä empatia, ja tämän oletetaan johtuvan siitä, että hypnoosissa empatiaan yhdistetään vielä kärsimystä vähentävät suggestiot.

Suggestiolla ymmärretään sen antajan mitä tahansa sanallista tai sanatonta, yksinkertaista tai monimutkaista kommunikaation muotoa, jonka tarkoituksena on saada henkilö kokemaan asioita tai toimimaan tietyllä tavalla, jota henkilö ei olisi muuten tuottanut. Mahdolliseen kivuliaseen kokemukseen, esimerkiksi puudutukseen, lääkäri voi yhdistää rauhoittavaan puheeseen ja empatiaan myönteisiä suggestioita… “Huomaat, että puudutus on oudon miellyttävä kokemus, tunnet vain pienen nipistyksen…” Se miten voimakkaaksi kivun tunnemme, riippuu millaisessa tilassa potilaan keho on.

Tunteiden tarttuminen, imitaatio ja peilisolut

Hypnoottinen suhde on peilaava suhde, jossa hypnotisoijan ja potilaan välille muodostuu peilisolujen kautta jaettu yhteinen fysiologinen tila. Peilisolut on annettu meille, jotta aistimme toinen toistemme tunnetiloja.

Ihmisillä on luontaisesti kyky reagoida toisen ihmisen tilaan peilisolujensa kautta. Ne toimivat automaattisesti, tiedostamatta. Koemme toisiamme kehollisesti. Leikillisesti puhun “perä edellä kokemisesta” (bottom up experience). Tällöin kehomme tietää asioita, joita kognitiivisesti, älyllämme, emme vielä tiedä. Me reagoimme peilisolujemme kautta toisen henkilön kehollisiin liikkeisiin ja pieniin tunneperäisiin ilmeisiin. Kehomme on viisas.

Meillä on monenlaisia arjen transseja. Kirjaa lukiessamme tai elokuvissa saatamme samaistua empaattisesti taidekokemukseen, ja elää sitä kehollisesti “totena”.

Psykoanalyysissä puhutaan transferenssiilmiöistä, ja juuri näistä hypnoosissa on EIT:n mukaan kyse: tunteiden siirtymisistä ja tarttumisista. Myös lavahypnoosissa tunnetilamme tarttuvat peilisolujen kautta. Itse asiassa voidaan ajatella, että koko identiteettimme muodostuu ja muuttuu tunteensiirto- ja imitaatioilmiöiden kautta. Aikuiset “tartuttavat” lapseensa erilaisia kehollistuneita tunnetiloja, kokemisen tapoja. Sosiaalisten kohtaamisten kautta erilaiset kokemisen tavat voivat rikastua meissä toisten ihmisten kautta.

Hypnoosissa on kysymys EIT -teorioiden mukaan juuri empaattisesta samaistumisesta toisen tilaan. Kysymys on kehollisesta resonoinnista, tunteiden siirtoihin perustuvasta samaistumisesta. Avaamme eteisen itseemme, kaikkiin mahdollisiin tiloihimme, turvallisessa hypnoterapeuttisissa suhteessa. Myös se, että hypnoosin kohteella on voimakas odotustila, ilmaisee hänet empaattiseen suhteeseen, hypnoosiin.

Ian Wickramasekeran mukaan sekä empaattisessa sosiaalisessa liittymisessä toiseen ihmiseen että hypnoosissa oksitosiini-tasomme nousevat. Oksitosiinihan on “autuushormoni”, joka vähentää esimerkiksi pelkoja ja ahdistusta. Mikä mielenkiintoisinta, tutkijat ovat osoittaneet, että vagushermo tonus, on suhteessa hypnoottisiin kykyihin. Tulkitsen tämän niin,että jos hypnotisoija itse on otollisessa, avoimen uteliaassa, leikillisessä tilassa, tämä otollinen tila “tarttuu” hypnotisoitavaan peilisolujen ja vagushermon kautta (Porgesin polyvagaalinen teoria). Syntyy otollinen (ei ylikiihtynyt tai alivireä) “vagus tonus” erilaisille kokemisen tavoille ja tilojen paremmalle vuorovaikutukselle, integraatiolle.

Hypnoosi on leikkiin heittäytymistä

Minulle aikoinaan opetettiin, että lapset on helppo hypnotisoida. He kun ovat aina hypnoosissa. Lisäisin tähän, että he ovat aina hypnoosissa, silloin kun toinen lapsi tai aikuinen on heille empaattisesti läsnä. He kyllä erottavat, milloin aikuisen mieli vaeltelee muissa asioissa.

Leikkiminen on yhteisessä transsissa olemista. Lapset peilisolujensa kautta elävät yhteisessä imaginariumissa, leikin maailmassa. He ovat suvereenisti milloin rosvoja, milloin äitejä ja isiä, milloin lääkäreitä ja kaupan kassoja. Meille aikuisille kasvaa kulttuuristen samaistumisten kautta kriittisiä puolia, jotka estävät meiltä heittäytymisen peilisoulujemme kautta moninaisuuttamme juhlivaan, uutta oivallusta tuottavaan leikkiin.

Hypnoosi merkitsee minulle siis yhteiseen terapeuttiseen leikkiin heittäytymistä, päästämme itsemme liikkumaan vapaammin sisäisessä ajatusmaailmassamme, “perusasetuksissamme”(default mode network). Monen mieleen nousee hypnotisoijasta vanhanaikaista taskukelloa heiluttava mies, joka pyytää sinua suntaamaan katseensa esineeseen. Sellaista ei enää juuri hypnoosissa käytetä, mutta muita leikkiin kutsuminen tapoja, induktioita, käytetään kyllä. Aivan samoin kun mindfulness-meditaatioissa käytetään usein ”laulavan kellon” ääntä.

Hypnoosilla kehitämme taitoja vaellella erilaisten sosiaalisesti omaksumiemme roolien, tilojen ja käyttäytymismallien maailmassa. Se on parantavaa leikkiä. Se on mielikuvitusta hyödyntävää ”teatteria”, joka samalla muuttaa fysiologiaamme. Hypnoosissa ei ole mitään manipuloivaa tai maagista, sen enempää kun leikkiin heittäytymisestä on. Sen olemus alkaakin selkiintyä, kun neurotieteellinen ymmärrys ajassamme lisääntyy.

Hypnoosiherkät ovat parempia imitoijia ja kysymyksessä on tällöin voimakas “kameleonttiefekti”. Väitetään, että usein hypnoosinäytöksiin valitaan juuri hypnoosiherkkiä ihmisiä, jotka helposti muuttuvat toistensa kameleonteiksi. Leikki voi imaista niin voimakkaasti mukaansa, että muu todellisuus hämärtyy ympäriltä. Tutkimusten mukaan, kun hypnoottinen suhde syvenee, hypnotisoijalla ja hypnotisoitavalla on taipumusta yhä voimakkaammin imitoida toinen toisiaan.

Minätilojen terapia

Kehomme muistaa asioita tilasidonnaisesti. Tämä näkemys korostuu erityisesti minätilojen terapiassa, joka on hypnoterapiasuuntaus. Hypnoosissa pääsemme kiinni tilaan “ennen tilojamme”, opittuja erilaisia käyttäytymismalleja ja roolien ottoja. Tavallaan voit ajatella identiteettisi olevan talo, jossa on suuri eteinen. Sieltä pääsee jokaiseen talosi huoneseen, joissa jokaisessa asuu erilainen minuutesi. Jokainen eri minuutesi, ”minätilasi” on syntynyt opittuna käyttäytymismallina suhteessa toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään.

Hypnoosissa autetaan kuuntelemaan kehosi viisautta, myös huonosti sanoitettuja kehollisia tiloja. Sinut ohjataan eteiseen, tilaan, jossa olet ennen mitään opittua “rooliasi”. Alat havainnoida itseäsi, ja sitä kuinka minäsi muuttuu, kun liikut huoneesta toiseen. Huoneissa sijaitsevat erilaiset minätilasi, erilaisine uskomuksineen, arvoineen ja muistoineen.

Eheä minuus on virtaava, joustava ja jatkuvasti muuttuva. Identiteettisi rakentaa jatkuvasti itselleen uusia huoneita, joissa se voi oppia liikkumaan harkiten, tietoisemmin, sujuvasti ja esteettömästi. Valtavassa monihuoneisessa talossa löydät empatian avulla uusia eettisiä tapoja olla ja kokea maailmaa.

Mikäli henkilöllä on mielenterveysongelmia ja niihin liittyvää traumaa, saatamme juuttua tietämättämämme yhteen huoneeseen, josta käsin koemme maailmaa. Eheä minuus ei ole kognitiivisen jäykästi yhden maailmankuvan kahleissa. Et juutu yhteen huoneeseen esimerkiksi uhritarinan vangiksi. Kuvamme todellisuudesta on usein vääristynyt, mikäli katsomme sitä vain yksien silmälasien läpi. Et myöskään liiku kaoottisesti ilman ohjausta huoneesta toiseen. Sen sijaan terapian ja/tai tietoisuustaitojen kehittymisen kautta yhä taitavammin valitset huoneesi ja itsesi, jokaisessa hetkessä aina uudestaan, ja neuvottelet kompromisseja erimielisten osiesi kanssa.

Kun olet sinut erilaisten sisäisten arvomaailmojesi ja uskomustesi kanssa, olet koko talo. Rakennat uusia huoneita. Osaat tietoisesti valita, miten liikut talossasi, ja olet kaikki osasi. Näet ja valitset yhä tietoisemmin, minkälaisen näkökulman maailmaan otat. Elät yhä enemmän aidon itsesi näköistä elämää. Samalla kehosi fysiologiset reaktiot rauhoittuvat. Se, että kieltää omat herkät ja rikkinäiset puolensa on energiaa vaativaa työtä, joka voi viedä sinut pitkäaikaiseen ylivireyteen tai alivireyteen.

Itsehypnoosi on tietoisuustaitojen harjoittamista

Minätilojen terapiassa terapeutti empaattisella läsnäolollaan ja suggestioillaan auttaa sinua tulemaan tietoiseksi itsesi eri puolista ja hän tukee sinua prosessissa, jossa neuvottelet sopusointuun tilasi ja vahvistat itsessäsi valitsemiasi tiloja.

Voimme sekä (itse)hypnoosilla ja mindfulnessilla kehittää metakognitiivisia taitoja. Koska meissä on eroja hypnoosiherkkyydessämme, “biofeedback” tyyppinen mindfulness-harjoittelu sopii paremmin vähemmän hypnoosiherkille, heille, jotka reagoivat huonommin empatiaan. Ian Wickramakera yhdistää tämän myös henkilöihin, jotka haluavat saada kaikkeen biomedisiinan vahvistuksen. “Hypnoosiherkkien” kannattaa ottaa ilo irti omasta leikillisyydestä ja “imitaatiotaidoista”.

Oma käsitykseni on, että hypnoosiherkkyys on myös rohkeutta heittäytyä luovuuteen ja ei-tietämisen tilaan. Itsehypnoosia, luovia transseja ja hyväksyvän läsnäolon tiloja, hyödyntävät monet taideterapeuttiset menetelmät. Taiteissa niitä kutsutaan usein “flowtiloiksi”. Ne voivat tarjota monelle polkuja itseymmärrykseen. Kaikissa niissä sinun täytyy löytää rohkeus päästää hetkeksi irti kriittisestä puolestasi. Sekin on erittäin tärkeä puolesi, mutta sen ei tulisi antaa aina dominoida sisäistä maailmaasi.

Lopuksi

Olemme erilaisia ihmisiä. Polku itseymmärrykseen ja hyväksyvään läsnäoloon on jokaisella erilainen. Henkilökohtaisesti ajattelen, että tietoisuustaidoista metakognitiiviset taidot ovat maastoa, jossa mindfulness, erilaiset flow-tilat ja hypnoosi kohtaavat. Tietoisuustaitoihin itse yhdistän menetelmiä kaikista kolmesta perinteestä käsin (taide, mindfulness, hypnoosi), ja ne menevätkin paljon limittäin keskenään. Jatkuvasti saan raapia päätäni, että onko tämä nyt hypnoosia, flowtila vai mindfulnessia? Eroja ja yhtäläisyyksiä on.

Olennaista on, että mitä enemmän meillä on tietoisuustaitoja, sitä paremmin ohjaamme tilojamme, eivätkä erilaiset tilat meitä. Harjoittelemme jatkuvasti keskittämään tietoisuuttamme, jottemme tipahda itseämme ja muita vahingoittaviin “transseihin”.

Suurin ero hypnoosilla ja mindfulnessilla on, että niiden historialliset juuret ovat erilaiset. Ennustan, että tulevaisuudessa tietoisuustaidoissa hyödynnetään enemmän myös hypnoosista opittuja ilmiöitä. Nämä perinteet täydentävät toinen toisiaan siinä missä taiteellisetkin flowtilat (muuntuneet tajunnan tilat). Tiloja on kuitenkin osattava käyttää parantavasti, oikealla eettisellä, “integroivalla” eli tilojen vuorovaikutusta parantavalla, yhdistävällä asenteella.

Kulttuurimme on ollut yksipuolistava. Se on suosinut vain tietynlaisia olemisen ja kokemisen tapoja. Muuntuneita tajunnan tiloja voi käyttää läpi elämän tapahtuvaan muodonmuutokselliseen oppimiseen, jossa löydämme itsemme ja maailman moniäänisyyden, unohtamatta realiteettitajuamme. Lähdemme muuntuneissa tajunnan tiloissa altistamaan itseämme oman (keho)tietoisuutemme sisällölle.

Taitamattomasti käytettynä muuntuneet tajunnantilat voivat lisätä ahdistusta ja pirstoutuneisuutta, siksi monelle on turvallisempi aloittaa harjoittelu osaavan vetäjän kanssa ryhmässä tai terapiassa. Olennaisen tärkeää on ihmiselle löytää ympäristö, jossa hän kokee itsensä turvalliseksi. Kun ihminen yksin tekee harjoituksia, hän on täysin itse vastuussa omasta prosessistaan.

LÄHTEITÄ:

http://www.resourcenter.net/images/AAPB/Files/Biofeedback/2005/BIOF3301_31-34.pdf

https://pdfs.semanticscholar.org/7af4/898943ff8537d23f85ea5adca9a89b864115.pdf

Mielikuvaharjoituksilla eroon hammashoitopelosta?

Mielikuvaharjoituksia on käytetty hyväksi tuhansia vuosia erilaisissa meditaatioperinteissä mm. kristillisyydessä, Tiibetin buddhalaisuudessa, islamissa ja juutalaisuudessa.  Nykyään niitä käytetään lisäksi myös esimerkiksi mindfulness- sekä hypnoosiharjoituksissa.

Martin Rossmanin (2000) mukaan mielikuvatyöskentely tarjoaa ikkunan sisäiseen todellisuuteen. Se mahdollistaa ajatusten, tunteiden ja niiden tulkintojen leikin. Mielikuvatyöskentely, teet sitä sitten itsehypnoosin, nauhoitteen tai kirjoittamisen avulla, tarjoaa polun muodonmuutokseen ja sisäisen todellisuuden muokkauksen, omaa hyvinvointia edistävään suuntaan. Suuri osa kehoamme säätelevää hermostoa reagoi mielikuviin. Voit mielikuvillasi vahingoittaa itseäsi tai edistää toipumistasi.

Mielikuvitusta ja sen kanssa työskentelyä ei kulttuurissamme ole juuri arvostettu. Palkkaakin meille maksetaan yleensä suorittamisesta, ja vain aniharvoin, mielikuvituksen käytöstä. Huomio on elämäntavassamme on ollut kiinnitettynä etupäässä vain todelliseen, käytännölliseen ja olemisen materiastiseen ulottuvuuteen.  Ajat ovat parhaillaan mielenkiintoisella tavalla muutumassa.  Oman sisäisen todellisuuden ohjaukselle (meditaatio, mielikuvien ohjaus, affirmaatiot kts. edellinen blogiartikkeli)  ja mielen keskittämiskyvylle (fokusointi) on alettua antaa yhä enemmän arvoa.

img_3922

Mihin ohjatut mielikuvaharjoitukset perustuvat?

Mielikuvaharjoitukset perustuvat yksinkertaiseen ilmiöön. Nosta kätesi ja kosketa sormenpäällä nenäsi kärkeä. Laske käsi sitten alas. Seuraavaksi sulje silmäsi ja kuvittele tekeväsi sama. Neuroanatomian tutkija voi todistaa sinulle, että samat alueet aivojasi aktivoituvat molemmissa, liikkessä ja kuvitellussa liikkeessä. Tätä ilmiötä hyödynnetään myös urheiluvalmennuksessa. Esimerkiksi korkeushyppääjää harjoittelee hyppyänsä mielikuvissansa.

Seuraavaksi sulje silmäsi ja kuvittele imeväsi sitruunaa. Tavallisesti tapahtuu niin,että tunnet, kuinka sylkesi alkaa heti erittymään. Itse olen huomannut saman ilmiön salmiakkia ajatellessani.  Meidän mielikuvillamme on selkeitä fysiologisia vaikutuksia!(esimerkit Martin Rossmanin samaisesta kirjasta).

Kenelle harjoittelu sopii?

Mielikuvaharjoittelussa pätee sama kuin mindfulness-harjoituksissa: Mikäli sinulla on vakavia mielenterveysongelmia, esimerkiksi rankkoja traumakokemuksia, kannattaa mahdollinen harjoittelu aloittaa yhdessä terapeutin kanssa.  Olennaista on, että koet olevasi turvassa, kun teet harjoituksia.   Jos harjoittelu herättää voimakkaita tunnetiloja, kannattaa se heti keskeyttää. Ei pidä olla koskaan olla liian itseriittoisa, vaan osata hakea apua ammattiauttajilta.  Muista, että silloin kun teet yksin harjoituksia, kukaan muu ei ole vastuussa prosessistasi kuin sinä itse.

Miksi?

Mielikuvat muodostavat Rossmanin (2000) mukaan kosketuspinnan mielen ja kehon välille. Voit mielikuvituksellasi säädellä melko paljon hermostoasi, myös jossain määrin autonomista hermostoasi.   Voit saada itsesi paniikkiin kuvittelemalla kivuliasta toimenpidettä, hammaslääkäriä puudutusneuloineen ja verisine pihteineen. Vaihtoehtoisesti voit saada itsesi rauhoittumaan, kuvittelemalla lepääväsi meren äärellä lempeän tuulen virvoittaessa kasvojasi.  Mielikuvaharjoituksilla opettelemme säätelemään mielikuviemme avulla hermostoamme.

Rudolph Virchow, 1800 -luvulla elänyt lääkäri, on sanonut viisaasti:  Paljon sairauksistamme on tyytymättömyyttä, joka purjehtii fysiologian (sairauden) lipun alla (Martin Rossman,2000).  Mielikuvat antavat meille mahdollisuuden ilmaista kipeitä tunnetiloja turvallisesti ja lempeästi vertauskuvallisessa sekä symbolisessa ”paketissa”.  Rossman kirjoittaa, että se ettemme kykene havainnoimaan ja ilmaisemaan tärkeitä tunnetiloja, on merkittävä tekijä monissa sairauksissa.  Tämä itseilmaisullinen kyvyttömyys on hänen mukaansa laajasti levinnyt kulttuurimme. Tietoisuustaidoilla (mindfulness)  ja muilla kokemuksellisilla menetelmillä, kuten itsehypnoosilla,  kehitämme parhaillaan kovaa vauhtia tunteiden käsittely- ja ilmaisutaitoja.

Esimerkki mielikuvaharjoituksesta hammashoitopelossa

Sen sijaan, että pyörität kauhukuvia tulevista hammashoitotapahtumista, vaihda ”elokuva”, ahdistustasi vähentäväksi:

Rentouta itsesi haluamallasi tavalla, esimerkiksi keskittymällä hengitykseesi rauhoittamiseen ja havainnoitiin.  Kuvittele  itsesi  levollisena ja tyytyväisenä kävelemässä hammaslääkärin vastaanotolle. Näe itsesi yhtä rauhallisena kuin olisit kävelemässä parhaan ystäväsi kanssa puistossa tai meren rannalla.

Astu hammaslääkäriaseman ovesta sisään ja kävele odotustilaan. Näe itsesi istumassa rauhallisena  odotushuoneessa. Siellä näe itsesi mielikuvissasi rauhallisena ehkä lukemassa lehteä, ehkä vain vain levollisena hengittämässä, kuuntelemassa musiikkia tai chattailemässä puhelimella kaverin kanssa.  Odotustilassa näet kenties ystävällisen näköisen  vastaanottoapulaisen. Seuraavaksi huomaat lempeän näköisen hammaslääkärin pyytämässä sinua sisään hoitohuoneeseen. Yhdessä kävelette sisään, ja huomaat, kuinka rauhallisena pysyt.  

Ystävällinen hammaslääkäri istuu välillä tietokoneen äärellä tehden merkitöjä, mutta hän myös kuuntelee sinua tarkasti, ja huomaat osaavasi ilmaista tarpeesi. Ehkä sanot hammaslääkärille haluavasi käsimerkillä pitää paussin tai ehkä sanot jotakin muuta, jolla saat itsellesi tunnetta siitä, että sinulla on kontrolli hoitotilanteessa.  Näet osaavasi puolustaa itseäsi ja tarpeitasi. Ehkä näet päässäsi kuulokkeet, joilla kuuntelet rauhoittavaa musiikkia tai rentoutusäänitettä. Ehkä näet itsesi hengittämässä rauhallisesti, käsien ollessa alavatsan päällä. Kätesi nousevat hitaasti mutta taisessa rytmisessä hengityksesi tahdissa.  Näet, kuinka rauhallisena pysyt koko toimenpiteen ajan ja  kuinka kaikki sujuu mainiosti taitavan hammaslääkärin ja itsesi ohjauksessa. 

Näet itsesi toimenpiteen jälkeen jälleen seisten ihmettelemässä, miten kaikki sujui helposti ja mukavasti.  Näet itsesi kiitollisena hymyilemässä yhä ehjemmin hampain.  Tämä kiitollisuus suuntautuu sekä hoitohenkilökuntaan että itseesi.

Onnistuneen hoidon edellytys on, että haet itsellesi empaattisen, hyväksyvästi ja arvostavasti läsnäolevan hammaslääkärin, jolle sinä olet maailman tärkein potilas. Onnistunut pelonhoidon perusta on toimivassa hoitohenkilön ja potilaan välisessä vuorovaikutuksessa. Jos et tiedä sopivaa hammaslääkäri, kysele kavereiltasi. Heitä kyllä löytyy.

Lähteenä:

Martin L. Rossman,M.D., 2000, Guided Imagery for Self-Healing,  An Essential Resource for Anyone Seeking Wellness, NewwORLD lIBRARY