Hajamietteitä hammaslääkärikäynneistäni

Alla erään kuhmolaisen miehen hammashoitopelkotarinaa.  Onneksi ajat ovat noista ajoista ovat muuttuneet. Sekin näkyy tarinassa.  Jos haluat oman kertomuksesi julkaistavaksi sivustollamme, lähetä se näytille sähköpostiini esisuomi(at) gmail.com.

 

Lapsuuteni hammaslääkärireissut ovat jälkeen päin ajatellen olleet psykologisesti lähes nerokkaan pelottaviksi suunniteltuja.

 

Olimme pienen kyläkoulun oppilaita jotka hammaslääkäripäivänä lastattiin pieneen koulubussiin ja kuskattiin Kuhmon kirkonkylään. Isommat pelottelivat tietysti parhaansa mukaan pienempiä, jos vain omalta peloltaan ehtivät.

 

Perillä menimme kerrostaloon, jossa hammaslääkäriasema silloin sijaitsi. Odotushuoneessa ei ollut tarpeeksi istuimia joten suuri osa meistä istui lattialla nojaten kylki kyljessä tummanruskeaksi maalattuun betoniseinään. Lattia oli tummanvihreä ja kylmä. Värit olivat kai tyypillisiä 1970-luvun alun värejä, mutta minun mieleeni on jäänyt tummuus.

 

Ei tietysti ollut puhettakaan, että meille olisi kerrottu hoitovuorot etukäteen – olisiko kerrottu, vaikka joku meistä olisikin rohjennut kysyä. Sen sijaan istuimme vain kuin kuolemaantuomitut säpsähtäen koko vielä hoitamatta oleva joukko, kun hammaslääkärin ovi avautui ja saimme kuulla hoitajan komentavan sisään seuraavan uhrin. Jo vuoronsa saaneet tietysti pelottelivat vuoroaan odottavia parhaansa mukaan, paitsi rohkeimmat, jotka olivat uskaltaneet lähteä hetkeksi kirkonkylän kauppoihin.

 

Kun itse olin joutunut ensimmäisen kerran mukaan tällaiselle reissulle, oli minulla sikäli tuuria, että hampaani olivat vielä ehjät. Taisin siitä saada pienen kehaisunkin, mutta sen muistan että sieltä päästyäni minulla oli nälkä ja äidin mukaani tekemä Lihakunnan purkkilihalla päällystetty ruisleipä maistui poikkeuksellisen hyvältä.

 

Seuraavalla kerralla en sitten enää ollutkaan yhtä onnekas. Löytyi muutama reikä, jotka korjattiin saman tien. Ja sattuihan se, mutten muista kuitenkaan huutaneeni vaan korkeintaan ynähtäneeni. Muistan katsoneeni poratelineen varressa liikkuneiden vaijereiden liikkeitä, ja suussa tuntui siltä että siellä pyöri sen kokoinen pora, jolla yksi hammas hajoaa tohjoksi hetkessä ja seuraava odottaa vuoroaan. No, hengissä selvisin, ja nyt ainakin tiesin kokemuspohjalta laajemminkin, mitä hammaslääkärissä käynti voi merkitä. Seuraava käynti ei tuntunut pelottavalta, kun oli tiedossa vain paikkojen kiillotukset – sen kai kertoi itse hammaslääkäri tai sitten muut oppilaat osasivat valistaa.

 

Sen jälkeen on sitten menty enemmän tai vähemmän huonolla tuurilla vuodesta toiseen. Toisinaan reikiä ei ole löytynyt, mutta joskus niitä on ollut useita ja käyntejä hammaslääkärillä sen mukaan. Armeija-aikana minulle tehtiin toistaiseksi ainoa juurihoito, mutta siitäkin selvittiin.

 

On minulta hampaita poistettukin, eli jotakin tiedän siitäkin. Kouluikäisenä heräsin yöllä hammassärkyyn, ja lieneekö tulehduksesta johtunut että aamuyön valvottuani oli muutenkin kuumeinen olo. Onneksi kotoa sattui olemaan asiaa Kuhmon keskustaan, ja se taisi olla yksityishammaslääkäri, joka sen maitohampaani poisti. Enemmän se sattui kuin maitohampaan irtoaminen omia aikojaan, ja muistelen saaneeni katsoakin sitä hammasta. Muistan odotushuoneessa istuneeni poskea pidellen ja halunneenni lähteä hetimiten muille asioille ja kauppoihin. Äidin kysyessä mahdollisesta huonosta voinnista sanoin pikkuvanhasti, että “Se on sitte sen aijan murhe!”, mikä herätti odotushuoneessa istuneessa nuoressa miehessä hilpeyttä.

 

Viisaudenhampaitten poistamisen aika tuli lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Olin silloin vielä yliopiston kirjoissa, eli homman hoiti Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Paria ensimmäistä hammasta poistaessa hammaslääkäri totesi ensimmäisen poiston jälkeen sen lähteneen melkein pihdeillä tökkäämällä. Toista hän sitten väänteli pitkään, ja jossakin vaiheessa sitten kuului huolestuttava murahdus hammashoitajalle: “Perhana, nyt lähti luustakin pala!”. Ehkä siinä tilanteessa olisi kannattanut olla kertomatta tilanteesta asiakkaalle, vaikka kohta hammaslääkäri kyllä jo pääsikin kertomaan, että mitään dramaattista ei loppujen lopuksi ollut tapahtunut. Kaksi jäljellä olevaa viisaudenhammasta sitten poistettiin myöhemmin kirurgisesti.

 

Ajan myötä on rohkaistunut kyselemään hoitotoimenpiteistä ja ovathan hammashoitoloiden ja hammaslääkäriasemien hoitokäytännötkin muuttuneet asiakaslähtöisemmiksi. Sekä omia lapsiani aikoinaan hammashoitolassa käyttäessä tai omien hoitokäyntieni yhteydessä olen tämän huomannut. Ainakaan en enää joudu istumaan lattialla odottaessani vuoroa hammaslääkäriin.

 

Huhtikuun 2017 hammashoitopelkotarina -kilpailun voittaja

Pelkotarinoita tuli facebook-sivuillemme kolmisenkymmentä. Parikymmentä niistä oli selviytymistarinoita, joita varsinaisesti haettiin. Loput olivat etupäässä kertomuksia hammashoitopeloista ja niiden historioista. Nekin olivat mielenkiintoisia.  Kiitos vielä kerran kaikille kirjoittajille!

Sukupuolijakauma oli selvä. Kaikki tarinat olivat naisten tarinoita.

Yksityisviesteinä tulleet tarinat olivat perusteellisempia,  syvällisempiä ja pitempiä. Osaa lukiessa oikein sydäntäni kouraisi.  Kahdessa oli rankkaa lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä, eräällä oli erityisherkkyyttä ja eniten oli vaikeita, jopa törkeältä kuulostavia hammashoitokokemuksia: kaltoin kohtelua hoitohenkilökunnan taholta. Erään kirjoittajan sanoja lainaten… Kun olisi saanut edes sen pienen hymyn tai kosketuksen, tunteen siitä, että kaikki on hyvin… olet hyvissä käsissä!

Selviytymistarinoissa korostui taitava, empaattinen, vuorovaikutustaitoinen hammashoitohenkilökunta, joka sai potilaan kokemaan olemisen ja hoidon turvalliseksi.

 Tässä voittajan, Marjaanan, tarina:

”Mulla pelko talttui lopullisesti, kun menin hammaslääketieteen opiskelijoille hoidettavaksi. Se, että yksi käynti saattoi kestää usean tunnin, sopi mulle hyvin, jokaisen vaiheen välissä oli aikaa, mitään ei tehty kertomatta minulle tapahtumien kulusta. Tiesin koko ajan, mikä vaihe on seuraavana, kiputilanteesta huolehdittiin tarkasti. Mukana hoidossa oli myös todella kokeneita opettajia, jotka osasivat asiansa hyvin ja olivat kaikki lempeitä ja ihmisläheisiä. Jäljellä fobiasta on vielä pientä hallitsematonta tärinää hammaslääkärin tuolissa, mutta pärjään sen kanssa hyvin. 

Tästä on nyt muutama vuosi aikaa, jonka jälkeen olen käynyt kunnallisessa hammashoidossa. Puolessa tunnissa tapahtuu paljon, ja on hienoa, että ammattilaiset kykenevät tekemään työnsä ripeästi. Kuitenkin vaatii pelosta kärsivältä aika paljon olla ripeässä käsittelyssä, ajatukset ei välttämättä ehdi mukaan tapahtumien kulkuun. Jonkinlainen keskustelu ennen ja jälkeen hoidon olisi varmaan jo iso askel eteenpäin!”

Valitsin tarinan seuraavin perusteluin.  Se heijastaa kolmea hammashoitopelosta selviämisen tärkeää osa-aluetta, joita tutkimusnäyttö vahvistaa.

1.  Pelko voi lieventyä ihan vain itsestään, kun potilaalle tarjotaan turvallinen hoitoympäristö:  empatiaa ja aikaa, ja selitetään mitä tehdään.

2. Huolehditaan riittävästä kivun poistamisesta.

3. Pelosta ”paraneminen”  ei ole aina sitä, että pelko kokonaan katoaa.  Se on usein sen sijaan sitä, että pelon kanssa aletaan koko ajan pärjäämään paremmin ja paremmin.